Menu

Kauas on pitkä matka

Pihtiputaalla jälleen! Jyväskylässä olon jälkeen ei enää oikein tätä tunnetta saa, mutta vietin tuossa viikon Vantaalla ja sieltä kotokonnuille palatessa erot kapungin ja maaseudun välillä huomaa taas selkeästi.

Asuin 19 ensimmäistä ikävuottani Pihtiputaan keskustassa samassa rivitaloasunnossa. Täällä on oppinut tietynlaiseen elämänrytmiin.

Joka ikiseen opinahjoon oli matkaa vajaa kilometri, kauppaan 500 metriä ja saman verran matkaa töihin. Joka paikkaan pääsee siis kävellen tai pyörällä.

Metsää tai ainakin puita löytyy joka ilmansuunnasta ja muutaman kilometrin säteellä on monta järvenrantaa.

Vantaalla taas pitää kävellä kilometri, että pääsee hyppäämään kehäjunaan. Junalla pitää matkustaa noin puoli tuntia, minkä jälkeen on Helsingin rautatieasemalla.

Harvoin päätepysäkki siinäkään on, joten seuraavaksi pitää kävellä ja todennäköisesti hypätä vielä ratikkaan.

Joskus lähijuna saattaa olla peruttu tai raitiovaunu pysähtyy keskelle tietä.

Silloin ei auta kuin seisoa ja odottaa tai mennä kahdella eri ratikalla ja kävellä melkein kilometri vielä päälle, että pääsee määränpäähänsä ajoissa.

Kirosinpa eräänä iltana myös, että äitini työmatka on yhtä pitkä kuin taival puoliskoni asunnolta roskakatokselle.

Matkustamiseen kuluu siis järjettömän pitkiä aikoja. Matkat eivät sinänsä ole kovin pitkiä, mutta liikkuminen ei suju suoraviivaisesti paikasta A paikkaan B.

Edellisellä reissullani päätimme käydä Ikeassa ja saman kunnan sisällä linja-autolla matkatessamme myymälään pääsemiseen meni tunti.

Etäisyyttä on noin 19 kilometriä eli autolla matkan olisi taittanut 20 minuutissa.

Pääkaupungin asukkaille tuo on varmasti normaalia ja toki ymmärrän, miksi aikaa kuluu, mutta suurimman osan elämästään maalla asuneena on tuo silti hieman hämmentävää.

Jo Jyväskylään palatessa tuntui elämä helpolta, kun bussipysäkit ja linjat ovat tuttuja ja matkat lyhyitä.

Vaikka edelleen kirkkaana mielessäni onkin, kuinka ensimmäisenä opiskelusyksynäni kulutin bussilla ajellessani puolitoista tuntia kauppareissuun.

Puolustuksekseni voin sanoa, että silloin ei ollut älypuhelinta, jolla tarkistaa aikataulut, eivätkä tainneet pysäkkien paikatkaan olla vielä kovin hyvässä tiedossa.

Hieman välimatkapers-pektiivä saaneena punastuttaakin ajatus siitä, että olen useammankin kerran ajellut Pallosalamallani Kotsarin toimituksen pihaan.

Krista Herranen

Sähköpostiosoite: krista.herranen@kotiseudunsanomat.fi

Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Talvesta selviää vähilläkin vaatteilla Muurit murtuvat »

Jätä kommentti

Muista kommentoida asiallisesti. Toimituksemme tarkistaa jokaisen kommentin ennen julkaisua.

Takaisin ylös