Jos Pihtipudasta tutkii tilastojen valossa, 150-vuotiaan kunnan ja seurakunnan voi määritellä olevan yksi monista keskivertoisista maaseutupaikkakunnista, joista suomalainen yhteiskunta on ammentanut olemassaolonsa ajan voimaa taloutensa kasvuun, mutta myös henkiseen vahvistumiseen.

Pihtiputaalaiset voivat olla ansaitusti ylpeitä saavutuksistaan itsenäisenä kuntana ja seurakuntana. Täällä on ihmisten hyvä elää. Hengittämämme ilma on maan puhtainta ja sitä voi vetää keuhkoihinsa kirkonkylällä, monilla elävillä kylillä, monen ison järven rannalla tai lähes koskemattomassa erämaassa.

Pihtiputaan seurakunnan koruttoman kaunis pääkirkko edustaa hienosti ikivanhaa suomalaista puurakentamisen perinnettä, jossa on oppimista nykyrakentajille. Keski-Suomen vanhin jatkuvassa käytössä oleva puukirkko valmistui 1783. Rakennus on palvellut seurakuntaa 230 vuotta kohtuullisin korjauksin. Monelle nykyrakennukselle viisikymmentä vuotta on liikaa.

Lähellä kirkkoa seisovat vierekkäin Työväentalo ja Jukola. Kun poliittiset raja-aidat olivat korkeita, sisällä pidetyissä puheissa kannatettiin vastakkaisia aatesuuntia, mutta arkielämässä kyettiin yhteistyöhön. Kunnan ja seurakunnan päätöksenteko sujuu tänäänkin kiitettävän sopuisasti.

Pihtipudas on lähettänyt maailmalle henkilöitä, jotka ovat jättäneet jälkensä kansakunnan historiaan, mutta eivät ole koskaan unohtaneet juuriaan.

Käynti Pihtiputaan kahdella sankarihautausmaalla kertoo, että Pihtiputaalta on lähdetty liikkeelle myös silloin, kun on eletty maan kohtalonhetkiä.

Pihtiputaalla katsotaan luottavaisesti tulevaisuuteen. Seurakunta ja kunta juhlivat yhdessä Putaanvirran uudessa koulussa, jossa lapset aloittavat opintiensä. Toivottavasti heistä kaikki löytävät aikuisina itselleen sopivan tavan elää ja nykyistä useampi voi halutessaan asettautua Pihtiputaalle.

Kun kaupungit ruuhkautuvat, maaseudun arvo nousee. Puheet sen kuihtumisesta ovat ennenaikaisia.