Heinän seivästys on jo katoavaa kulttuuriperintöä, mutta kinnulalaiset Liisa ja Vilho Parkkila päätyivät vanhan liiton toimintatapoihin, kun poutapäiviä ei näyttänyt tulevan.

— Kyllähän tämä tavallaan syö miestä, kun ei pysty tekemään koneellisesti. Koneiden kanssa paalatessa pitäisi olla kolme aurinkoista päivää, Vilho Parkkila pohtii.

Kahdelle hevoselleen heiniä tekevät Parkkilat eivät ole seivästäneet heinää yli kahteenkymmeneen vuoteen.

— Nyt ei ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin ruveta pikkuhiljaa seivästämään. Vähän päivässä ja paljon viikossa on rytmi, Vilho naurahtaa.

Suunnilleen 15 seipään päivätahdilla työskentelevä aviopari on parin päivän aikana tykästynyt taas seivästykseen.

— Tämä on mukavaa hommaa, kun ei ota stressiä itselleen. Tekee vain rauhallisesti, kaksikko hymähtää.

Paalauskoneeseen Parkkilat siirtyivät alunperin 80-luvulla.

— Matkusjoella seivästettiin silloin kuivaa heinää koko heinäkuu. Joka päivä kun päästiin paikalle, niin vähän ajan päästä rupesi tulemaan vettä. Ei muuta kuin eväät kyytiin ja takaisin.

— Heinäkuun viimeisellä viikolla ei ollut enää kuin 50 metriä korkeintaan jäljellä. Sitten tuli sellaiset poudat, ettei tämä kansa ole nähnyt. Siihen loppui meidän heinän seivästys. Viimeistä pätkää ei enää seivästetty, Vilho ja Liisa naurahtavat.