Tuskinpa tavalliselle kansalaiselle tulee mieleen soittaa puhelua tasavallan presidentille, koska kaikki tietävät, ettei se onnistu ainakaan niin, että Sauli Niinistö vastaisi oitis toisessa päässä. Välissä on tasavallan presidentin kanslian palomuuri.
Mutta toisin oli ainakin itsenäisen Suomen alkuhämärissä. Samu Nyström oli löytänyt Twitteriin mielenkiintoisia tietoja Sosiaalidemokraattisesta Työn Valta -lehdestä elokuun lopulta vuonna 1919, eli kuukausi sen jälkeen, kun ensimmäinen tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg oli tullut valituksi virkaansa.
Pienessä uutispätkässä ilmoitettiin, että presidentti on nyttemmin muuttanut uuteen asuntoonsa, entiseen keisarilliseen linnaan. Keisarin valtaistuinhan oli poistettu linnasta, kun Nikolai II oli syösty vallasta pari vuotta aikaisemmin.
Kiinnostavinta on se, että lehdessä ilmoitetaan presidentin vastaanottoajat. Ne olivat arkipäivinä paitsi perjantaisin yleisölle kello 1-2 iltapäivällä, viranomaisille kello 3-4 ja ulkomaalaisille sekä ministereille kello 4-5.
Kaiken lisäksi mainitaan presidentin puhelinnumero 12 881. Se on todellakin K.J. Ståhlbergin oma virkanumero eikä minkään välikäden kautta kulkeva, sillä presidentin adjutantille kerrotaan erilainen puhelinnumero.
Kovin erilaisessa maailmassa elettiin sata vuotta sitten. On väärin sanoa viattomammassa, kun juuri edellisvuonna oli käyty raaka sisällissota, mutta jotakin viehättävää tuossa presidentin helpossa lähestymisessä on ollut.
Mieleen tulivat heti Urho Kekkosen viimeiset vuodet presidenttinä. Niistä kerrotaan tyhjentävästi esimerkiksi Risto Hauvosen teoksessa ”Koivisto Kekkosta kaatamassa”.
Aivoverenkierron vajaatoiminnasta kärsineen Kekkosen tyngäksi jäänyt viimeinen presidenttikausi vuodesta 1978 eteenpäin oli kunniaton ja irvokas näytelmä, jossa lankoja pääsivät liian pitkään vetelemään omaa asemaansa varjelleet poliitikot ja presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen.
Kekkonen oli lukuisia kertoja muissa maailmoissa virkatehtävissään ja aiheutti kiusallisia tilanteita julkisissa esiintymisissään. Joskus hän ei edes tajunnut, kenen kanssa yritti keskustella ja mistä maasta vieras oli.
Noina vuosina ei ollut puhettakaan siitä, että presidentille olisi soiteltu eikä varsinkaan tultu tapaamaan häntä tuosta vain, kun tiedotusvälineiltäkin estettiin pääsy presidentin läheisyyteen. Hänestä nähtiin vain kaukaa otettuja uutiskuvia, ja nauhalle tarttuneet kompuroinnit ja sekoilut sensuroitiin.
Tämän päivän tiedonvälitystä on moitittu liiankin julkeaksi, mutta tuskin kukaan kaipaa noita nöyryyttävän surkeita Kekkosen viimeisiä vuosia, jolloin kaikki salattiin.
