Lomalle lähtiessäni kirjoittelin siitä, kuinka jouduin jännittämään Englannin Valioliigaa, enkä suinkaan ottelutapahtumia, vaan sitä, pystytäänkö sarja pelaamaan ylipäätään loppuun asti koronan takia.

Intohimoisesti lapsuudesta asti kannattamani Liverpoolin joukkue johti Valioliigaa huimalla 25 pisteen erolla, kun korona keskeytti pelit maaliskuussa. Liverpoolin mestaruus oli siis käytännössä varma, mutta kaikki oli vaarassa romahtaa viruksen vuoksi.

Lapselta ei onneksi viety tikkaria suusta. Tautitilanne helpotti pahasti kärsineessä Englannissa sen verran, että Valioliigan loput yhdeksän kierrosta uskallettiin pelata loppuun juhannuksen jälkeen – tosin ilman yleisöä.

Niinpä Liverpool pääsi sittenkin juhlimaan pari viikkoa sitten Englannin jalkapallomestaruutta käsittämättömän pitkän ajan jälkeen. Edellisestä ehti vierähtää kolmekymmentä vuotta.

Kukaan ei olisi tuolloin uskonut noin pitkään korpivaellukseen, olihan Liverpool hallinnut Englannin ja välillä koko Euroopankin kenttiä lähes parikymmentä vuotta. Seuralla oli ylivoimaisesti eniten maansa mestaruuksia – kahdeksantoista.

Kun se yhdeksästoista kannu vihdoin ja viimein tuli, oloni onkin ollut jotenkin sekava. Se johtuu eittämättä hyvin poikkeuksellisesta vuodesta. Olin kuvitellut riemun tunteen pitkän piinan päätyttyä aivan toisenlaiseksi.

Joukkue toki otti kaiken ilon irti juhlahumusta pokaalia nostaessaan rakettien räjähdellessä taustalla. Mutta paljon puuttui, kun kannattajat eivät saaneet riemuita pelaajien kanssa yhtä aikaa paikan päällä. Stadion oli edelleenkin tyhjä, sillä koronan kanssa ei haluttu ottaa mitään riskejä.

Olin toki ikionnellinen katsellessani itsekseni tuota näytelmää kello yhden aikaan yöllä sohvannurkassa. Silti huuman olisi suonut olla vielä huimempi vuosikymmenten odotuksen jälkeen – niin siellä kuin täälläkin.

Toki myös Liverpoolin murskaava ylivoima latisti tunnelmaa väkisin, niin hullulta kuin se tavallaan kuulostaakin. Jos voitto on käytännössä varma jo helmikuussa, sitä on vaikeaa hehkuttaa pää punaisena enää heinäkuussa.

Tunnelma voi pysyä latteana Englannin kentillä ja muuallakin maailmalla vielä pitkään, jos koronaa ei saada aisoihin eikä katsojia uskalleta päästää stadioneille. Pääministeri Johnson on väläytellyt lokakuuta mahdollisena ajankohtana yleisön paluulle, mutta niinköhän tuo onnistuu?

Samaa saavat Ploki-fanitkin jännittää Pihtiputaalla. Yli viidensadan katsojan tapahtumat sallittiin taas lauantaina Suomessa, mutta tuleeko se toinen korona-aalto ja joudutaanko rajoituksia taas kiristämään syksymmällä?