Nostan lipalakkiani korkealle Kuningas Evartille ja putaalaisille valmentajilleen Jutalle ja Antille sekä huippuohjastaja Santulle, toki myös Evartin hoitajille ja omistajille.
He ovat lakkakakkunsa ansainneet, kuten Kotsarin juhlajutussa kerrottiin. Oli jännää seurata televisiosta kuninkuusravien tapahtumia, vaikka selostajat juonnon aluksi puhuivat enimmäkseen muista suosikeista.
Viimeisen lähdön aikana alettiin tosin puhua Santun taktiikasta ja se toteutuikin sillä seurauksella, että Evartin kaulaan laitettiin kuninkuusseppele ja valmentaja sekä ohjastaja haastateltiin.
Vähän harmitti, kun en kuullut kotikuntani nimeä mainittavan.
En ole mikään ravi-intoilija, mutta sen verran kiinnostuin asiasta, että luin 4. syyskuuta ilmestyneen Helsingin Sanomien jutun suomenhevosruunasta nimeltä Sorretun Voima.
Juttu palautti muistoja mieleen juomasta, jota naapurin aikamiespoika tarjosi sodan jälkeen minulle pullosta maistettavaksi. Kun sylkäisin juoman suustani ja irvistin, hän sanoi pullossa olleen Sorretun Voimaa, siis putaalaista pontikkaa!
Suomen hevoseen olen tutustunut savottahommissa ja kotipelloilla nuoruudessani. Arvostukseni rotua kohtaan nousi vasta Ruotsissa vuonna 1955, kun jouduin harjoittelutilalla ohjamaan ardennerieksi kutsuttujen hevosten parivaljakkoa. Kulku oli tuskastuttavan hidasta.
Muistui kotoinen Malle-tamma mieleen ja sen vauhti! Ardennerit jaksoivat vetää, mutta vauhti puuttui. Varmistui, että suomenhevonen on mainio työhevonen ja kuninkuusraveissa näin myös juoksukyvyn ja sen että Luomalanrannalla on mainio valmennustalli ja kyvykkäitä ihmisiä!
Kolmas kerta toden sanoo, tiesi jo ”vanha kansa”!
Etäalavekylläine
Lassi Jämsén
