Tero Lehtimetsä on tanssiva teatteritaiteilija, joka ammentaa esityksiinsä taidokasta balettia ja humoristista teatteria. Maanantaina iltapäivällä Lehtimetsä esiintyy Pihtiputaan työväentalolla.

Pääkaupunkiseudulta maailmalle lähtenyt Lehtimetsä on aloittanut baletin jokapäiväiset opinnot jo nuorena poikana.
– Opettajani Aku Ahjolinna oli erittäin pätevä monin tavoin, vaativa, ystävällinen, erittäin huumorintajuinen , ihminen jolla on todella suuri sydän. Haluan sanoa, hyvä ihminen. Sellaisessa ympäristössä oli helppo innostua baletista, aika pian aloin pitää oopperaa ja niitä ihmisiä siellä toisena kotinani, Lehtimetsä kertoo.
– Aivan alusta saakka pääsimme myös seuraamaan Suomen Kansallisooperan baletteja, välillä myös valonheittäjän aitiosta, olipahan kuumat paikat silloin. Aika pian pääsimme myös mukaan itse esityksiin, mikä oli tietysti kiehtovaa ja innostavaa.

Musiikki ja tanssi, erityisesti baletti, kiehtovat Lehtimetsää niiden kokonaisvaltaisen tekemisen ja olemisen vuoksi. Hän arvioi, että vuosien varrella tanssi on muuttunut oikeastaan erottamattomaksi osaksi omaa olemassaoloa.
– Ehkä minäkin tulen sitten 1400-luvulta, kuten klassinen balettikin, hän naurahtaa.
Baletin ydintä etsiessään voi katsoa historiassa vieläkin kauemmas menneisyyteen, sillä tanssi on yksi vanhimmista ihmisen ilmaisumuodosta. Ihminen on tanssinut jo ihmiskunnan aamuhämärissä, Lehtimetsä tiivistää.
– Tässä katsannossa klassinen baletti tietysti on taas verraten uusi juttu. Tanssi, kuten vaikka kiipeily, vaatii hetkestä hetkeen läsnä olemista, varmasti sekin siinä kiehtoo.

Lehtimetsä kertoo, että hänellä on ollut tarve ilmaista itseään ja jakaa merkityksellisiä kysymyksiä yleisön kanssa jo nuoresta miehestä lähtien. Hän on tehnyt keikkatyötä kiertävänä esiintyjänä noin 30 vuotta.
– Kuka olen? Tämän kysymyksen kohdalla tulevat mieleeni Hellaakosken runot. Ne, jotka käsittelevät tällaisiakin kysymyksiä. Aaro Hellaakoskea kuullaan maanantaina esityksessäkin. Jokaisen olisi minusta hyvä lukea tai kuulla ja nähdä esimerkiksi Aaro Hellaakosken runo ”Kuutamo metsässä”.  Olen lukenut, että tämä runo olisi ollut hänelle rakkain koko hänen tuotannossaan.

Teatterissa yleisölläkin on roolinsa, sillä parhaimmillaan esitykset ovat vuorovaikutusta esiintyjän ja yleisön välillä. Silloin esityksestä saa myös eniten irti. Lehtimetsä kuvailee teatteria Andrei Tarkovskin sanoin ”jos tuhat ihmistä lukee yhden ja saman kirjan, se tekee tuhat erilaista kirjaa”. Sama pätee myös hyvään teatteriin.
Lehtimetsälle on itselleenkin sattunut hauskoja tilanteita yleisössä ollessaan.
– Sirkuksen yleisössä kerran sattui mieleenpainuva hetki, kun eräs miespuolinen balettitanssijatarta esittänyt klovni tulikin hetkeksi syliini istumaan. Silloin ajattelin, että voi pojat kun tietäisit kenen sylissä istut! Olen nimittäin itsekin esittänyt työkseni pitkään myös hahmoa Tanssiva Klovni!

Keikkataiteilijan työssä on kysymys myös vapaudesta. Se on ollut kauan Lehtimetsälle yksi tärkeä motivaattori esitysten tekemiseen.
– Tanssissa, erityisesti baletissa, minua viehättää myös sen vaativuus ja täsmällisyyden tavoittelu. Baletti on lajina äärimmäisen vaativa ja raskas, jos kohta myös hyvin antoisa. Siinä pyritään luomaan niin sanottu keveyden illuusio. Voi olla, että tämän takia sitä myös pidetään kevyenä ja helppona, mutta eiköhän nyt valtaosa ihmisistä tiedosta lajin vaativuuden, Lehtimetsä pohtii.
– Musiikki on tietysti hyvin tärkeä osa balettia. Musiikin kuuntelu tekee meille kaikille oikein hyvää, ja tanssijalla se on lähes aina mukana, mitä tehdäänkin.

Maanantaina työväentalolla nähdään vanhempi virkamies Herra Dutilleul, joka seikkailee alun perin Marcel Aymén novellissa Pyhä Byrokratia – eli mies joka kulki läpi seinien. Lehtimetsän esittämä Herra Dutilleul työskentelee rekisteritoimistolla, josta hän saa lomamatkan. Dutilleul kiertää muutamissa Euroopan maissa ja tekee samalla matkaa myös itseensä. Lehtimetsä lupaa yleisölle ainakin tanssia, Hellaakoskea ja laulua.
– Esitystä kannattaa tulla katsomaan ehkä samoista syistä kuin Herra Dutilleullinkin kannatti lähteä Tanssivalle matkalle Eurooppaan. Parhaassa tapauksessa hänen ihmiskuvansa on voinut jotenkin ainakin hieman muuttua. Ehkä hänellä on myös matkan jälkeen paljon helpompi olla työpaikallaan rekisteritoimistolla, siellä hänellä oli nimittäin ennen matkaa välillä lievästi sanottuna hyvinkin tukalat oltavat. Tarina ei kerro, käykö näin, mutta se jää auki ainakin mahdollisuutena, Lehtimetsä kertoo.
– Esittäjänä olen valmistautunut matkaan varsin hyvin, mutta on se minullekin ja sen pitääkin olla, myös hyppy tuntemattomaan.

Esityksen kuvailussa luvataan, että matkan aikana ystävystytään, puhutaan muun muassa kuvataiteista ja kirjallisuudesta, otetaan kantaa rauhan puolesta ja rakastutaankin. Hyvä kysymys onkin, miten voi rakastua yhden miehen shown ollessa kyseessä? Lehtimetsällä on vastaus valmiina.
– Olikohan se Voltaire, joka kirjoitti, että hyvän rakkauskirjeen pitää olla sellainen, että ennen kuin sen kirjoittaa, ei tiedä mitä aikoo kirjoittaa, ja kirjoitettuaan sen, ei muista mitä on kirjoittanut. Herra Dutilleul kohtaa Anna Marian Italiassa, Roomassa ja menettää sydämensä. Sellaista vain tapahtuu. On minulla siitä omakohtaistakin kokemusta.