Neljä kuukautta takana, pari päivää jäljellä. Perjantaina seikkailuni Iso-Britanniassa päättyy, ja palaan vihdoin kotiin.
Hyvä ystäväni, jonka kanssa olen täällä viettänyt aikaa joka päivä, palasi Suomeen viime sunnuntaina. Oli itku silmässä koko päivän.
Myös viimeiset ja suurimmat koitokset, tentit, ovat nyt ohi. Olen tottunut siihen, että opettaja päättää tentin ajankohdan, varaa sille tilan ja tentti käydään tekemässä kuin mikä tahansa muu normaali koe.
Täällä tenttisysteemi vastaa pitkälti Suomen ylioppilaskoesysteemiä. Tenttien ajankohdat päätetään ylempänä, ja päätöksestä ei voi niin sanotusti valittaa.
Kävelin ensimmäiseen tenttiini 20 minuuttia etuajassa kuten oli ohjeistettu. Tilana toimii suuri konferenssikeskus, johon on sermeillä tehty kuusi eri tenttiosastoa, joista jokainen vetää arviolta reilu sata opiskelijaa.
Meidät kutsuttiin osastoittain tenttitilaan, ja äänimerkin kuultuamme saimme aloittaa tentin tekemisen.
Yksi italialainen alkoi kuiskia minulle koetilanteessa kielimuurin iskiessä, ja pelkäsin kuollakseni, että kokeeni hylätään. Ei ole niin paljoa jännittänyt sitten omien ylioppilaskirjoitusteni.
Vaihto ei ollut sitä mitä odotin. Koko aika ei ole ollut ruusuilla tanssimista, minkä kuvan olen vaihto-opiskelusta ennen saanut. Silti en hetkeäkään vaihtaisi pois. Tämä on ollut opettavainen kokemus, ja uskon kasvaneeni ihmisenä kevään aikana taas piirun verran.
Vaikka tämä on ollut korvaamattoman hieno kokemus, niin odotan kotiinpaluuta äärettömästi.
Luulen, että jokainen meistä on turtunut siihen, mitä meillä on. Nyt kun olen hetken asunut toisessa maassa, osaan taas arvostaa kotimaata aivan eri tavalla, enkä pidä itsestäänselvyytenä asioita, joista saamme Suomessa nauttia.
Brittein saaret ovat hieno paikka, mutta Suomi on aina Suomi. Siellä minua odottavat lukemattomat metsät ja järvet, kunnon saunat, ruisleipä. Ja jouhevat kauppojen kassat.
Myös autolla ajamista on ikävä! Toki täällä olisi voinut ajaa, mutta ottaen huomioon vasemmanpuoleisen liikenteen, olisin viimeistään liikenneympyrässä aiheuttanut kaaoksen.
Monta asiaa täältä on tarttunut matkaan, mutta kyllä tänne jotain olen jättänytkin. Kuvainnollisesti pienen palan sydäntäni, ja kirjaimellisesti kymmenen kiloa.
Tulen varmasti monesti sydämeni perässä takaisin. Kiloja ei tule ikävä.
Bristolin toimitus kiittää ja kuittaa, nähdään taas kesällä Kotsarin päätoimituksessa!