Pienenä olin kova tyttö urheilemaan. Kiersin kaiken maailman hiihto- ja juoksukilpailuja Pihtiputaalla, ja muistanpa kyllä joskus työntäneeni kuulaakin.

Urani hiihdon ja juoksun parissa loisti. Ainakin omasta mielestäni. Pihtiperällä järjestettiin välillä korttelijuoksuja, ja jolkotin niissä kuin viimeistä päivää.

Hiihtokilpailuissa kaikilla muilla oli kunnon hiihtokamppeet päällä, mutta minä olin kova luu ja hiihdin toppavaatteet niskassa. Englanniksi ruukataan sanoa, että go hard or go home.

Kirjahyllyni täyttyi monista pokaaleista ja mitaleista, ja itselläni oli hyvä mieli, kun saavutin jotain.

Saamani pokaalit ja mitalit taisivat kuitenkin suurimmaksi osaksi olla niin kutsuttuja lohdutuspalkintoja.

Muistan elävästi, kun saavutin ehkä seitsemänvuotiaana urheilu-urani pohjan ja mitä luultavimmin lopunkin, kun osallistuin koulun urheilukentällä juoksukilpailuihin ja jäin neljänneksi.

Eihän siinä muuten mitään, mutta neljäs sija oli viimeinen. Ja olin ainoa, joka ei saanut palkintoa.

Voi että tuntui pahalta. Kyllä siinä varmasti isompikin urheilija murtuisi.

Taisipa olla kyseisen kisan jälkeen, kun aloin vihata juoksua. Ja hiihtoa, koska onhan se nyt aika lähellä juoksua. Jalkoja ja käsiä siinäkin liikutellaan, mitä nyt sauvat ja sukset roikkuvat mukana.

Liikkumisesta taisi vähän kadota se hohto, eikä se enää ollut mukavaa.

Ilokseni voin ilmoittaa löytäneeni tänä vuonna liikunnan ilon uudelleen.

Inho hiihtoa kohtaan ei ole kadonnut, mutta moni muu laji miellyttää ja montaa tahtoisin kokeilla.

Ennen on hieman nyrppinyt, kun on täytynyt lähteä lenkille, mutta nykyään ottaa kupoliin, jos päivän aikana ei pääse urheilemaan.

Yksi ilta ketutti, kun en lenkille ollut aiemmin ehtinyt. Lähdin sitten juoksemaan metsään mäkäräisten ja itikoiden iltapalaksi.

Piti vain pinkoa hieman lujempaa, etteivät ne pirulaiset ehtineet saada ruokaansa helpolla.

Ja on muuten ihana huomata kehitystä. Kunto kasvaa nopeaa vauhtia, ja se tuntuu hyvältä.

Salilla rehkiminenkin on tuottanut tulosta. Niin sanotusti sitä habaa alkaa pikkuhiljaa löytyä.

Kävin reilu viikko sitten Jyväskylässä, ja näin kaverini, jonka näin viimeksi ennen Englannin reissuani. Hän kovasti uhosi, etten jaksa häntä nostaa, kun en ole sitä ennenkään jaksanut tehdä.

Niin vain hänet punttasin ylös, ja sain hyvät naurut hänen kasvoiltaan paistaneen järkytyksen johdosta. Oli kuulkaas hiljaista poikaa sen jälkeen!