Luin Sivullisen kirjoittaman jutun hyvinvointialueen johtajien määrästä ja palkkauksesta. Tuli mieleeni, että on aika kirjoittaa myös täältä ruohonjuuritasolta, eli hoitajalta, vaikkakin eläköityneenä olen, mutta aika-ajoin töissä käyvänä luulen tietäväni mistä puhun.
Olen hyvin hämmentyneenä, pettyneenä ja vihaisenakin seurannut ympärivuorokautisen vanhustenhoidon mitoitusasiaa. Ensin hallitus ja hoitajaliitot riitelivät vuosia lain kanssa, ja vihdoin kun laki saatiin ja allekirjoitettiin, se siirrettiin mappi Ö:hön ennekuin hoitajat kerkesivät hengähtää. Sillä pyyhittiin niin sanotusti peppua. Harmillista on, että liitot ovat ihan hiljaa? Mitä tapahtui?
Sitten aloitti hyvinvointialue. Vauhti on kyllä päätä huimannut tavallisella tallaajalla. Sääntöjä, määräyksiä ja kieltoja tulee siihen tahtiin, että ei perässä pysy. Kukaan ei tunnu ajattelevan, että on vähän eri asia onko kyseessä keskussairaalan tasoinen paikka vai pienen kirkonkylän hoivaosasto.
Kaikkien on toimittava saman ohjekirjan mukaan. Miten jossain Jyväskylässä voidaan tietää miten meidän asumispalvelussamme on oikeaoppista toimia, miten voidaan sanella, että ei joulujuhlia, ei juhannusjuhlia, ei sitä ja ei tätä, kun ei ole muuallakaan.
Kaikkein hämmästyttävintä on se, että hoitajamitoitus lasketaan alemmaksi kun ennen mitoituslain alkamista.Jossain on kyllä mennyt pahemman kerran piuhat sekaisin. Hoidettavien määrä ja hoitoisuus ei ole kyllä yhtään muuttunut, päin vastoin. Aina vain huonokuntoisempina sieltä kotoa viimein siirrytään hoivaosastoille.
Ottaako hyvinvointialue säästöt sieltä, mistä aina ennenkin, eli hoitajien selkänahasta? Sunnuntaina paljastettiin muistokivi sodan aikana lottina ja muuten kunnostautuneiden kunniaksi. Hieno ele, kiitos siitä. Nyt pitäisi vielä se kunnioitus nostaa käytännön tasolle, eli hyvään loppuelämän hoitoon.
Ympärivuorokautisia hoitopaikkoja suljetaan huolestuttavaa vauhtia, vanhuksia siirrellään paikasta toiseen. Kotipaikkakunnalle voi jäädä elossa oleva puoliso, joka ei pääse käymään enää matkojen vuoksi. Mihin on kadonnut se vaalien alla oleva hehkutus, kuinka tärkeää on hoitaa meidän vanhukset hyvin, kun ovat tämän yhteiskunnan rakentaneet ja itsenäisyyden sotineet. Se kummasti katoaa, kun vaalit on käyty ja alkaa keskustelu rahasta.
Paikallinen väestö heräsi isolla joukolla vastustamaan oman terveyskeskuksen lakkauttamista, ja se tuntui tehoavan ainakin hetkellisesti. Olisiko aika nyt herätä puolustamaan myös niitä, joiden sanaa ei enää kuunnella.
Paikallisessa asumispalvelussa saattaa olla aika monen äiti, isä, isoäiti, isoisä jne. Varmasti meidän kaikkien yhteinen tavoite on, että heidät hoidetaan mahdollisimman hyvin ja inhimillisesti. Se on ainakin minun tavoitteeni ollut lähes 44 vuotta. Jos hoitajien määrää lasketaan entisestään, raja tulee jossain vastaan.
Hoitotyötä tehneenä voin kertoa että fyysinen ja psyykkinen kuormitus on melkomoinen jo näilläkin mitoituksilla, saati sitten vähennyksellä. Se ei aja kenenkään asiaa, lukkunottamatta sitä kuuluisaa kirstunvartijaa.
Nyt voi tietysti joku älähtää, että mitäs menet sinne, eläkeläinen. No, kerran hoitaja, aina hoitaja ja lähinnä ajattelenkin työtovereitani ja kollegojani ympäri Suomea vanhustenhoidossa.
Työ on raskasta, eikä meitä auta yhtään se, että vaatimuksia tulee joka tuutista. Yleensä vaatimuksita tulee vielä henkilöiltä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kentällä oikeasti tapahtuu.
Suorastaan huvittuneena kuunetelin aamu Tv:ssä keskustelua, jossa hyvin innokas henkilö hehkutti tulevaisuuden teknologiaa ja liiketunnistimia ynnä muita ihmeellisyyksiä. Tuntui, että niillä pelastetaan koko vanhustenhoito.
Tässä on iso mutta: mitä hyötyä on siitä, että hälytin hälyyttää, jos ei ole ketään katsomaan, mitä siellä huoneessa tapahtui? Se tunnistinko nostaa kaatuneen vanhuksen ylös tai ohjaa levottoman, sekavan vanhuksen omaan huoneeseensa, kun hälytin on tehnyt liikehälytyksen väärässä huoneessa.
Ne kuulemma helpottavat hoitajien työtä, hmmm..Mitenköhän? Sitä en ole vielä keksinyt. Ehkä jonain päivänä. Entäs jos hälytykset piippaavaat useammassa paikassa, ja on vain ehkä yksi hoitaja enää jäljellä?
Sanotaan, että elämä on täynnä valintoja ja ammatti on yksi niistä. Totta, mutta kun me kaikki vanhenemme. Meistä kaikista tulee vanhuksia ennemmin tai myöhemmin. Haluaisin niin kovasti ajatella, että vielä oman vanhuuteni koettaessa olisi joku hymyilevä iloinen hoitaja, joka tarttuisi käteen ja sanoisi ”ei mitään hätää”. En minä halua robottia, enkä teknologiaa huoneeseeni kyselemään. Haluan ihmisen!
Toivotaan parasta, pidetään peukkuja ja pelätään pahinta, että päättäjät joskus havahtuvat ajattelemaan muutakin kuin rahaa ja huomaavat, että mikään ei korvaa ihmistä hoitajana.
Kaikkien vanhustyön hoitajien ja hoidettavien puolesta,
Riitta Pajumäki
