Minä en tajua, miksi joku haluaa lähteä rockfestivaaleille. Ihan vapaaehtoisesti, ja vieläpä maksaa siitä. 

Ensin kun pitää hermoilla, millainen sää mahtaa olla tulevana viikonloppuna, jotta osaa pakata oikein. Sitten pitää pakkautua autoon, jossa ei ole ilmastointia, jotta saa körötellä tuntikausia kohteeseen. 

Kun viimein pääsee paikalle, jäsenet ovat jäykkinä ja väsyttää kuolettavasti, vaikka huvi on vasta alussa. 

Ennen kuin pääsee itse keikoille festaroimaan, on pakko rampata paikasta toiseen heti ensimmäisenä iltana ja jalka on muusina jo lähtökuopissa, kun halpistennareiden pohja pettää. 

Toinen päivä täytyy aloittaa kenkienmetsästyksellä, mutta siitä huolimatta tilanne on jo menetetty. Käveleminen on yhtä tuskaa koko viikonlopun ajan rakkolaastarin kanssa.

Yöt täytyy nukkua makuupussissa lyseon lattialla. Siellä saa kuunnella ulkoa kantautuvaa autojen ja juhlakansan melua, jota rytmittää huoneessa kaikuva kuorsaus. 

Kun jonotuksen jälkeen on viimein saatu vaihdettua paperi rannekkeeseen, kohdataan taas uusi ongelma. 

Ensimmäinen kaveri haluaa mennä katsomaan sitä, toinen tätä ja kolmas jotain ihan muuta. Porukka erkaantuu ja lopulta kaikki kulkevat omia reittejään, sillä kavereita ei saa kiinni, kun verkkoyhteydet eivät pelitä.

Keikkoja ei ehdi katsomaan kokonaan, sillä kaikki hyvät esiintyvät peräkkäin, joten homma menee juoksemiseksi. 

Puhumattakaan siitä, että ruoka maksaa liikaa, vessoihin on pitkät jonot ja aurinko porottaa käräyttäen ihon tulipunaiseksi.

Niin, aika yksityiskohtainen tarina pelkäksi pohdinnaksi. Nokkelimmat varmasti tajusivat, että menin itse festareille. Vapaaehtoisesti, ja vieläpä maksoin siitä. Mutta oikeasti minä nautin olostani suuresti.

Ralf Gyllenhammarin kädenpuristus, Haloo Helsingin Ellin lääkärintakki ja Duudsoneiden Jarppi tallomassa varpaille eturiviin rynniessään. 

Rymyäminen kavereiden kanssa, elämän menon pohdinta aamuyön tunteina, uusien valkoisten kenkien likaaminen, rasvainen festariruoka likaisella nurmikolla, majoitusväki katsomassa läppäriltä jalkapallon MM-finaalia ja auringonlasku viimeisen bändin soiton kaikuessa kauempana. 

Pieniä hetkiä, jotka tekivät viikonlopusta elämää suurempaa seikkailua. Ne ovat muistoja, jotka lämmittävät mieltä pitkän aikaa. Niiden takia kannatti vähän irvistellä.

Tarinan opetus on siis se, että eletään elämää täysillä. Joka päivä, enemmän tai vähemmän. Kaikista niistä pienistä epäkohdista huolimatta. 

Sillä sellaista elämän pitäisi olla. Ei mitään aikatauluihin purkitettua suorittamista, vaan elämän makuista seikkailua, jossa välillä vähän sattuu.

Sillä se kaikki on todellakin sen arvoista.