Suomi keikkuu hyvinvointi- ja onnellisuustilastoissa edelleen kärkisijoilla, mutta turvapaikanhakijoille tästä ei tullut uutta maidon ja hunajan maata.

Vuosi sitten näytti siltä, että Suomi on lähes kaikkien eri puolilta maailmaa sotia, nälkää, köyhyyttä ja sortoa paenneiden toivemaa.

Pihtiputaallakin varauduttiin uusiin ihmisiin lupaamalla vastaanottaa tietty määrä perheellisiä turvapaikanhakijoita. En ole kuullut, että yhtään olisi vielä meille asti muuttanut. Viitasaarelle avattiin vastaanottokeskus, joka on päätetty sulkea.

Tulijoiden määrä on tasaantunut ja virta kääntynyt. Moni otti riskejä tänne päästäkseen, mutta on aikeissa palata. Syitä riittää. Oleskelulupa on tiukassa, ihmiset hitaasti lämpiäviä ja maahanmuuttajavastaisia, luonto ankara ja arki ruusuisia odotuksia piikkisempi. Mutta rauhaa, vakautta ja hiljaisuutta riittää. Ehkä liiaksi asti.

Kävin lomalla Saksassa. Huomasin Münchenin päärautatieasemalla vain yhden pakolaisperheen, jonka laukkuja ja nyssäköitä poliisit kantoivat ohjatessaan heitä rakennuksen sisätiloihin.

Lasten silmistä näki, että matka on ollut raskas, mutta väsymys ei silti peittänyt uuden maan ja paikan herättämää toiveikasta uteliaisuutta.

Saksasta on tullut pakolaisvirran ykköskohde. Pahin on sielläkin tällä erää takana. Viime vuoden aikana maahan tuli yli miljoona turvapaikanhakijaa.

Iso osa heistä suuntasi eteläiseen Saksaan. Yhden joulukuisen viikonlopun aikana Münchenin asemalle laskeutui junista 20 000 pakolaista.

Saksassa on totuttu vastaanottamaan siirtolaisia. Melkein 82 miljoonan asukkaan joukkoon on sulautunut 16 miljoonaa ihmistä, jotka eivät ole syntyperältään saksalaisia.

Saksalaiset ovat vielä toistaiseksi enemmistönä omassa maassaan. Seuraavaksi eniten on turkkilaisia, italialaisia, puolalaisia, serbejä, montenegrolaisia ja kreikkalaisia.

Pelkästään turkkilaistaustaisia Saksassa asuu 2,5 miljoonaa, joten maassa toivotaan hartaasti, ettei Turkin vallankaappausyritys jaa kahtia myös Saksan turkkilaisia. Merkkejä siitä on jo nähty.

Ensimmäinen iltakävely Münchenin keskustan kaduilla oli yllättävä kokemus. Jos minut olisi pudotettu säkki päässä Schillerstrassen varrelle ja kysytty missä olen, olisin veikannut Turkkia. Tunsin astelevani Kusadasin basaarissa.

Itään viittasivat musiikki ja tuoksut. Kaupat, ravintolat ja kahvilat olivat turkkilaisten käsissä. Lederhoseja ei Schillerstrassella kaupattu.