Olen jo pitkään halunnut kuvata Roihuvuoren kirsikkapuiston kukkia. Kirsikkapuut ovat kukassa vain ohikiitävän hetken ajan, joten aikaa ei ole liikaa. Tänä vuonna päätin niitä kuitenkin kuvata.

Pahin koronapaniikki oli toukokuun puolivälissä tuntunut jo helpottaneen ja lähdin Roihuvuoreen. Puisto oli täynnä ihmisiä, enkä halunnut mennä sekaan, vaan otin kuvia puistoa reunustavalta tieltä parista yksittäisestä puusta. Sain otetuksi kauniita kuvia ja olin todella innoissani. 

Palasin rakkaalle Pallosalamalleni ja huomasin saaneeni sähköpostin. Puolentoista vuoden ajan puhelimeni sähköpostisovelluksen antama ilmoitus on saanut sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä. Aina olen kuitenkin lopulta joutunut pettymään. 

Valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut sinuun. 

Tuon vastauksen sain suunnilleen sata kertaa. Jossain vaiheessa epätoivo valtasi minut, mutta silti puhelimen yläreunaan ilmestyvä kirjekuoren kuva loi aina hetkeksi kuplivan innokkuuden tunteen. Entä jos tällä kertaa?

Olin siis Roihuvuoressa autollani ja avasin sähköpostin. Uudenmaan ELY-keskuksen työllisyystiimin johtava asiantuntija kirjoitti minulle. Hän etsi tiimiinsä uutta suunnittelijaa työllisyysmäärärahoilla. Hän oli löytänyt yhteystietoni TE-toimiston rekisteristä. Menin ihan sekaisin. 

Oli vaikea keskittyä ajamaan kotiin Vantaalle, mikä on hivenen vaarallista, sillä pääkaupunkiseudulla ajaminen ei aina ole kovin yksinkertaista. Pääsin kuitenkin hengissä kotiin ja aloin tehdä CV:tä ja hakemusta. Lähetin ne toiveikkaana – kuten aina.

Sain haastattelukutsun ja osallistuin ensin ryhmähaastatteluun ja sitten henkilökohtaiseen haastatteluun. Sain puhelun, jossa kerrottiin, että saisin suunnittelijan paikan. Kiljuin. Olin yhtä aikaa järkyttävän innoissani ja aivan epäuskoinen. 

Kesäkuun ensimmäinen päivä menin Pasilan virastotaloon ja sain läppärin ja puhelimen. Kotona ensimmäisen työpäivän jälkeen, oli pikku hiljaa pakko alkaa uskoa. Minulla on työpaikka. Oman alan työpaikka.

Vaikka olen innoissani, olen myös hämmentynyt. Uutta opeteltavaa on paljon, eivätkä työttömyysturvalain pykälät tartu päähän yhdellä lukukerralla. Työ on hyvin erilaista kuin paikallislehdessä, josta olen tähänastisen työurani hankkinut. 

Välillä tuntuu siltä, että olisi helpompaa kirjoitella omia mietteitään ja ihailla niitä lehden sivuilta, mutta eiköhän virkanaisenkin työn ilot vielä selkene. 

Elän jännittäviä aikoja. Tuttuuden tunnetta luo kuitenkin se, että saan jakaa ne teidän kanssanne. Juhannuksen vietän Alvajärven rannalla ja sitä odotan innolla! Aurinkoista keskikesän juhlaa kaikille!

Krista Herranen