Kiertelin kyselemässä ihmisiltä, aikovatko he valvoa Rion olympialaisten takia. Olen miettynyt, jaksanko itse valvoa yötä myöten, varsinkin kun kesälomat on pidetty ja töissä pitäisi pysyä valppaana.

Pahoin pelkään, että tulen katselemaan maailman urheilevan nuorison kilvoitteluja vähemmän kuin koskaan ennen. Öiset kisalähetykset ovat suurimpana syynä, mutta onhan koko hommasta mennyt maku härskin doping-öykkäröinnin takia.

Pakko myöntää, että osansa on myös suomalaisten heikoilla menestysodotuksilla. Vaikka fiksummat yrittävät muuta esittää, olen yhä mitalien perään. Suomalaisten kultamitaliketju katkesi Ateenassa 2004 ja ilman kultaa jäätiin myös viimeksi Lontoossa. Luulenpa, että niin käy nytkin.

Se oli kuin toinen maailma, jossa hurahdin urheiluhulluksi. Suomalaiset olivat juuri nousemassa takaisin kestävyysjuoksun huipulle.

Ensimmäinen sankarini oli Juha Väätäinen, jolla oli vielä niin hieno etunimikin. Sain elinikäisen rokotuksen selkäytimeeni Julma-Juhan hurjista kultajuoksuista Helsingin EM-kisoissa 1971 sekä Anssi Kukkosen yhtä raivokkaista selostuksista.

Ja sehän oli vasta alkua. Seuraavana vuonna syntyi lisää suomalaisia tähtihetkiä, kun Lasse Virén toisti Väätäisen tempun Münchenin olympialaisissa, vaikka kaatui kympillä. Pekka Vasala täydensi vielä ihmeiden aikojen paluuta 1 500 metrin olympiakullalla.

Virénin toinen tupla Montrealin olympialaisissa alkoi mennä jo kaiken käsityskyvyn ulkopuolelle. Montrealin 5 000 metrin loppusuora on elämäni huikein urheiluelämys.

Tuntui kaikkien luonnonvoimien vastaiselta, kuinka Virén pystyi pitkällä kirillään pitämään loppuun asti takanaan Uuden Seelannin hirmumailerit Dixonin ja Quaxin sekä Länsi-Saksan Hildenbrandin, vaikka he nousivat jo hänen rinnalleen viimeisessä kaarteessa.

Olen kokenut urheilussa mahtavia hetkiä, mutta en usko, että tuota juoksua ylittää koskaan mikään.

Monen uskoa puhtaaseen urheiluun koeteltiin Martti Vainion kärähdettyä dopingista Los Angelesin olympialaisissa 1984. Vainio oli viimeinen lenkki 70-luvun kovassa V-ketjussa, kun hän voitti kympillä kultaa EM-kisoissa 1978.

Samalla alkoi myös oma olympiahuumani viilentyä. Tapio Korjuksen ja Heli Rantasen keihäskullat olivat vielä komeita juttuja ja toki myös kuulajätti Arsi Harjun olympiavoitto, mutta niin sitä vain kaipaa menestystä suomalaisille rakkaissa lajeissa, että tähän on tultu. Kisoja toki katson sieltä täältä. Mistä sen tietää, vaikka vielä yllättyisin.