Joulukuussa, vielä kun lähtöni Britanniaan oli edessä, yksi ystävistäni heitti vitsillä, että minusta voisi tulla Pihtiputaan oma Bristolin kirjeenvaihtaja. Nauroimme ajatukselle, mutta tässä sitä ollaan!

Pari viikkoa Bristolissa on hujahtanut ohi hurjaa vauhtia. Minulla oli hyvää aikaa sopeutua ympäristöön, sillä ennen tämän viikon maanantaita luentoja ei ollut. Olen päässyt tutkimaan sekä kampusaluetta että itse kaupunkia: viime sunnuntaina toimin kaupunkioppaana ihan itse, emmekä edes eksyneet!

Asun viiden britin kanssa samassa asunnossa. Meillä jokaisella on omat huoneet, joihin onneksi kuuluu omat kylpyhuoneet. Keittiön jaan muiden kanssa. Muutaman muunkin asunnon nähneenä täytyy sanoa, että juuri kotoa muuttaneet britit osaavat olla sotkuisia.

Kävin yksi päivä ostamassa luuttuja ja kuurasin koko keittiön, mutta se on taas samassa kunnossa kuin aiemmin. Pöydälle en uskalla mitään laskea.

Lauantaiaamuna kävelin keittiöön, ja siellä minua odottivat Lidlin ostoskärryt. Aiemmin ihmettelin asunnon järjestyssäännöissä olevaa ostoskärrykieltoa, mutta alan hiljalleen ymmärtää sen olemassaolon.

Täällä myös testataan palohälyttimet kerran viikossa, ja ovat muuten pirun kovaäänisiä. Heräsin kyseiseen ääneen yksi yö neljän aikoihin. Olen helposti säikkyvää tyyppiä, joten pinkaisin täydestä unesta ylös ja pistin koko talon raikumaan huudollani. Varmaan ajattelivat, että ovat saaneet hullun suomalaisen kämppäkaverikseen.

Vaikka olen ollut täällä jo ruhtinaalliset kaksi viikkoa, niin yksi asia saa minut silti aina hämilleni. Liikenne täällä on vasemmanpuoleista, joten suomalaisena siihen on vaikea tottua. Aina kun saavun risteykseen, joudun tekemään uskomattoman määrän aivotyötä ymmärtääkseni, mistä suunnasta ne autot nyt sitten tulevatkaan. Ja joka kerta kun katson liikkuvaan autoon, säikähdän suunnattomasti, sillä näyttää, ettei autossa ole kuskia.

Lisäksi yksi outo juttu on se, kun britit kysyvät sinulta onko kaikki kunnossa. Oikeastihan he eivät sitä siinä vaiheessa kysy, se on vain tervehdys. Mutta minulla taitaa mennä aikaa oppia olla vastaamatta, onko minulla oikeasti kaikki hyvin.

On kuitenkin eräs asia, mikä tekee mahdottoman hyvälle tuulelle. Britit ovat äärettömän ystävällistä kansaa, ja kun bussikuski tai kaupan myyjä kiittää sinua sanoen ”kiitos kultaseni,” laittaa se väkisinkin hymyilemään.

Meillä suomalaisilla on paljon opittavaa tästä ystävällisyydestä.