Olen aika monesti miettinyt tätä suomalaisen tapakulttuurin muutosta, esim kysyjä/ vastapuoli asetelmasta.

Itselläni on tapana kysyä, jos jokin asia ei ole selvinnyt. Siitä huolimatta en rasita ketään kysymyksilläni. Voisi sanoa, yksi kerta riittää. Jos en vastausta saa, niin olkoon sitten.

Tällä en tarkoita mitään erityistä, se voi olla ihan mitä vaan, jossa vastapuolena on henkilö, jolle maksetaan palkkaa tai jotain korvausta siitä, että hoitaa tehtävänsä. Mikään ei harmita enempää kuin se, että ei vastata ollenkaan.

Asenne on tyyliin, ihan sama… olen vain töissä täällä. Tulee vähän sellainen tunne, että palveluasenne on kääntynyt vähän tuon itäisen naapurin malliin.Tyly ja töykeä, sillä mennään. Vai osoittaako se vain sitä, että kun ei osata vastata, niin kuittaillaan tylysti, että päästään vastaamasta.

Aika monesti käy niin, että tietämättömyys johtaa väärinkäsityksiin ja ylimielisyys kysyjää kohtaan saattaa vain mutkistaa asioita.Muistanko väärin, että ennen on toimittu toisin? Yksi ihminen saattoi hoitaa monta tehtävää ja sapluuna oli aika selvä, ”mikä ei selviä, selvitetään se.” Se oli reilua suomalaista meininkiä.

Nyt asioita hoidetaan isommilla porukoilla, tehtäviä jaetaan, ja joskus vaikuttaa, että kukaan ei aina edes tiedä missä mennään. Toinen sanoo toista ja toinen toista. Ympäripyöreätä jaaritusta kaiken kaikkiaan. Äkkiäkös siinä pää pyörälle menee, ja helposti antaa periksi, ja itsekin voi tuumata, että kunhan nyt jotenkin on.

Muistan aina yhden erinomaisen tapauksen, joka oli todellista asiakaslähtöistä palvelua, tässä tapauksessa kunnallisessa kotipalvelussa ja vanhukselle. Kotihoidon työntekijä kertoi asiakkaalleen, että jos teillä on jotain kysyttävää, tai haluatte saada tietää jotain, niin kysykää aina reilusti, me etsimme vastauksen.

Tässä tapauksessa tarkoitus oli tietenkin, että kysymys kohdistuisi vanhuksen omiin palvelutarpeisiin jne. No olihan hänellä juuri sillä hetkellä yksi todella ajankohtainen ja mieltä painava kysymys, joka ei kylläkään koskenut häntä itseään.

Niinpä hän käytti sukkelaan tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, onko se totta, että se yksi kotihoidon asiakas on kuollut. No siihen ei vastauksen antaja luonnollisestikaan voinut vastata mitään. Tässä tapauksessa kotihoidon työntekijällä oli salassapitovelvollisuus,eikä näin vanhus saanut kaipaamaansa vastausta.

Vieläkin naurattaa muistellessani tuota tilannetta ja kysyjän oivallusta kysäistä kylältä kuultua juttua, vaikka se ei liittynytkään millään lailla hänen omaan hyvinvointiinsa.

Arja Rekonen