Niinhän sitä sanotaan, että pane lapsi asialle ja mene itse perässä. Mutta kun näin kesän korvalla lapsi alkaa olla töitä vailla, sananlasku on parempi unohtaa. Toki useimmat kesätyöt olisi pitänyt jo hakeakin tähän mennessä.

Pihtiputaalaisen Keski-Suomen Betonirakenteen toimitusjohtaja Tuomas Skantz sai aikaan Facebookissa hyvää keskustelua nuorten työnhausta tai paremminkin siitä, kuinka se ei onnistu.

Ja sehän ei onnistu siten, että äiti tai isä hoitaa asian lapsen puolesta. Tällaisia tapauksia on tietysti ollut maailman sivu, mutta olisikohan ilmiö yleistymässä, kun uusavuttomuus lisääntyy? Some-keskustelun perusteella sellaista voisi arvella.

Tuomas Skantz ilmoitti, että pari kesätyöpaikka olisi vielä tarjolla, jos hakija voi elää pari tuntia kerrallaan ilman puhelinta. Skantzin tarkoituksena oli saada nuoret toimimaan mahdollisimman oma-aloitteisesti, ja niinpä hän myös sanoi työnkuvaa tiedustelleelle kysyjälle: ”Äideille ei vastata. Annas tytön selvittää, vanhemmat pidetään näistä asioista erossa.”

Väkisinhän tuo pani hymyilyttämään. Erään nuoren kysyttyä myöhemmin samaa asiaa, Skantz vastasi reilusti: ”Muotin osien puhdistusta ja laskentaa järjestelyä yms. Joillekin on käynyt myös niin, että päätyy jonnekin työmaalle ja pari kuukautta muuttuu vuosikymmeniksi. Asenne ratkaisee, ei osaaminen.”

Ja eipä aikaakaan, kun samalle foorumille ilmestyi lisää ihmeteltävää. Yrittäjän vaimo kertoi puhelusta, jossa äiti pyysi kysymään hänen mieheltään kesätöitä aikuiselle pojalle. Eikä siinä vielä kaikki: myös ehtoja oli heti asetettu, kuten että töitä voisi tehdä 5-6 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa ja heinäkuussa olisi hyvä olla kaksi viikkoa lomaa.

Kirjoittaja oli sen verran ällistynyt puhelusta, ettei ollut saada sanaa suustaan. Selvää oli, ettei työnhausta tullut mitään noilla konsteilla.

Tuollainen touhu ei olisi tullut kuuloonkaan, kun olin töitä vailla. Ei vaikka olinkin ollut aikamoinen äitin poika. Itse oli kaikki rohkeus kerättävä työnhakuun, vaikka kuinka hirvitti luuria nostaa.
Päinvastoin en edes halunnut kertoa vanhemmille hakemisistani, jotta varsinkaan äiti ei hössöttäisi ja pettyisi, jos en saisikaan töitä.

Tiesin lukiosta lähtien haluavani toimittajaksi, ja niinpä soittelin armeijan jälkeen moneen kertaan Suur-Keuruun Sanomien päätoimittajalle Esko Salolle, että voisiko teille nyt päästä harjoittelemaan.

Usko meinasi jo loppua, mutta ahkeruus kovankin onnen voittaa. Eräänä helmikuun päivänä laskin luurin alas voittajana, kun Salon Esko sanoi, että itse asiassa voisitkin tulla kokeilemaan talvilomien ajaksi. Se oli elämäni tärkein puhelu.