Kun kirjoitin viimeksi tälle palstalle, oli elokuu vuonna 2014. Mietiskelin silloin, tulisinko vähään aikaan tänne kirjoittelemaan. Viime kesän vietitte kaimani ja Henrin kanssa, mutta nyt on jälleen minun vuoroni kirjoitella lehden sivuille.

Paljon on viime näkemisestä tapahtunut, pääaineenikin on vaihtunut suomen kielestä yhteiskuntapolitiikkaan. Yhteiskunnallisten ongelmien ja hallinnon asioiden selkiytyessä opintojen myötä entistä paremmin, ei paikallislehden toimittajan työ ainakaan mielenkiinnottomampana näyttäydy.

Viime kesänä tein yliopistolla markkinointisuunnitelmaa paikalliselle kustantamolle ja tutkailin maailmaa lähempänä ja kauempana.

Jotain jäi kesästäni kuitenkin puuttumaan, kun en aamuisin pyöräillyt Kotsarin toimitukseen.

Ensi kesästä ei osaa vielä sanoa, mutta ainakin nyt kevään aikana tulette juttujani lehdestä löytämään.

Tänä aikana saan työhön uutta näkökulmaa, sillä mikäs kameraa on pidellessä ja lehtiöön kirjoitellessa kesähelteellä.

Sitten kun pitää seisoa pari tuntia pakkasessa kaukalon laidalla ja uskaltautua ottamaan lapanen pois kirjoitushetken ajaksi, tulee luentosaleissa istumaan tottuneelle toimittajanalulle hieman vilu.

Tiesittekö, että kuulakärkikynäkään ei toimi pakkasessa kunnolla? Minä en tiennyt. Oppia ikä kaikki.

Uusien opintojeni myötä tutkailen hallinnon muutoksia entistäkin kriittisemmin. Kunnat ovat perinteisesti olleet Suomessa vahvassa asemassa palveluiden ja sosiaaliturvan tuottajana. Uusimmat suunnitelmat maakuntatason hallintoalueista ovat huolestuttavia.

Minulle ainakaan suuri ei näyttäydy kaikkein kauneimpana. Työtä olen saanut paljon paremmin Pihtiputaalta kuin Jyväskylästä.

Täällä tekemäni toimittajan työ on mielestäni eri tavalla merkityksellistä kuin suuressa kaupungissa olisi. Haluan olla lähellä ihmisiä ja täällä se tuntuu luontevammalta.

Sote-uudistuksia suunniteltaessa on otettu huomioon terveydenhuolto, mutta entä sosiaalipalvelut. Ne ovat kuitenkin puoli sotea. Tehokkuus ja keskittäminen eivät palvele ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan vähentävät sitä entisestään välimatkojen kasvaessa.

Vaikka uutiset kuinka ikäviltä kuulostavatkin, minä en osaa vaipua epätoivoon. Jos hallinto karkaa kauas, se karkaa. Ihmiset kuitenkin ovat täällä. Me keksimme uusia tapoja vuorovaikuttaa keskenämme ja pitää huolta toisistamme.

Inhimillisyys on kaikkein tärkeintä. Kun säilytämme sen, tulee kaikki olemaan hyvin.