Siitä on nyt aika lailla tasan kolme vuotta, kun muutin Jyväskylään ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa.

Minulle on alusta asti heitetty hyväntahtoista vitsiä maalaisuudestani, mikä on ollut mielestäni ihan viihdyttävää.

Mieleenpainuvin juttu tapahtui heti ensimmäisenä syksynä. Yksi uusista kavereistani oli näyttänyt meidän porukasta kuvia hänen kaverilleen. Kun tuli minun kuvani vuoro, oli hänen kaverinsa todennut minun näyttävän siltä, että tulisin jostain Pihtiputaalta.

En tiennyt, että puttaalaisuus on ulkonäöstä tunnistettavissa. Vieläkään en ole keksinyt sitä piirrettä, mikä sen tekee.

Viimeisin hauska heitto tuli erään kaverini suusta viime viikolla mutustaessamme kouluruokaa.

Kyseinen kaveri on kotoisin maatilalta, jossa on valehtelematta tuhansittain kanoja. Häntä onkin vitsikkäästi kutsuttu muun muassa munaparoniksi.

Juttelimme niitä näitä, ja hän pyöritteli samalla käsissään pallon muotoiseksi paisunutta lompakkoaan. Hän taputti lompakkoaan, ja totesi, että kananmunahommia, viitaten mitä ilmeisimmin sen olevan rahakasta touhua.

Kysyin tarkentavana kysymyksenä, että mahtaakohan hän kantaa mukanaan muutamaa kananmunaa, jos sattuu nälkä yllättämään.

Kaverini tuijotti minua, huokaisi syvään ja totesi seuraavanlaisesti: tuo sinun puttaalainen hölömöys puskee välillä läpi, kun sinun keskittyminen herpaantuu. Koetappa levätä vähän, niin jaksat keskittyä enemmän, ettei lipsahuksia tapahu.

Kylläpä muuten nauratti.

Ja tässä kohtaa pitää tietää, että kaverini on itse kotoisin Juvalta. Että ei nyt ollut mitään kaupunkilaisen ylpeyttä tämä letkautus.

Pointtini on ehkä se, että olen melko hyvin säilynyt ennallani. Tähän väliin sopisi pikku klisee: tyttö voi lähteä Pihtiputaalta, mutta Pihtipudas ei lähde tytöstä.

Tänne on aina mukava palata nauttimaan maaseudun rauhasta.

Syksykin alkaa hiljalleen hiipiä nurkille, mikä tarkoittaa sitä, että kohta pääsee sienimetsälle!

Innostuin touhusta vasta viime syksynä. Lähdin vanhempieni mukaan pienen sangon kanssa, ja koiramme Väinö tepasteli mukana. Alkuun suppilovahveroita ei tuntunut löytyvän, mutta kun bongasin ne pari ensimmäistä, askel pysähtyi kuin seinään, etten vaan talloisi niitä lukuisia, jotka yhtäkkiä vaan pölähtivät ympärilleni.

On muuten älyttömän koukuttavaa touhua.