Olisikohan pitänyt valita joku toinen aihe edelliseen pakinaani, josta onkin ehtinyt vierähtää jokunen tovi. Taisi olla vähän liikaa enteet edellä, kun elokuussa kehuskelin Alvajärven ympäri tekemilläni pyörälenkeillä.

Heti seuraavana viikonloppuna menin kaatumaan mukkelis makkelis polkupyörällä, mutta en sentään Alvajärven kierroksella. Auennut kengännauha tarttui sateessa polkimeen ja sehän oli menoa ennen kuin ehdin edes Pössi-kissamme nimeä sanoa.
Ranne meni muusiksi ja sai tukevan kipsipötkön turvakseen. Kiitokset vain Pihtiputaan sairaalaan Mielityisen Laurille ja hoitajille pätevästä operaatiosta.

Sitä toimittajan ihmeellistä kipsiviritystä joutuivat puttaalaiset siunailemaan viiden viikon ajan kauppareissuillani, kunnes viimein koitti vapaus ja aloin taas sulautua harmaaseen massaan. Ei tarvinnut kuudettakymmenettä kertaa selittää jollekin, missä ihmeessä olin mennyt käteni telomaan.

Oli totta vie vapauttavaa henkisesti ja ruumiillisesti päästä eroon siitä kirotusta painolastista. Ei ihminen tule ajatelleeksikaan, kuinka paljon arkipäiväiset rutiinit voivat häiriintyä, kun toinen käsi on aivan avuton.

Vaikka ei kai sitä tietysti pidäkään. Mitäpä suotta murehtimaan sellaistakaan, mitä ei ole sattunut. Huomasin, että ihan hyvin ehti nytkin.

Luojan kiitos kaaduin vasemman käteni päälle. En halua kuvitellakaan, kuinka sekaisin kaikki olisi mennyt, jos oikea käsi olisi ollut pelistä pois. Tuskinpa olisin vieläkään töissä.

Kotsarissa onkin ollut tänä syksynä käsittämätöntä epäonnea, sillä olimme Heikin kanssa yhtä aikaa sairauslomalla. Me teräsvaarit, joiden sairauspoissaolot voi laskea yhden käden sormin vuosikymmenien ajalta!

Yksikätisenä ei voi ajaa autoa, ei pestä toista kättä, ei leikata juustoa, ei puristaa partavaahtoa, ei taputtaa Plokin pelissä eikä varsinkaan pyöräillä, mutta voitte kuvitella, ettei se juolahtanut mieleenkään. Eikä taida juolahtaa ihan heti uudestaankaan. Onneksi tässä tulee talvikelit sopivasti väliin.

En päässyt myöskään lenkille, mikä on risonut vietävästi. Kipsin kanssa ei kannata yrittää juosta eikä muutenkaan hikoilla. Ja jotta draaman kaari olisi täydellinen, onnistuin viivyttämään lenkkipolulle paluutani vielä sopivasti perjantaina 13. päivänä.

Lojautin paistinpannulta kuumaa vettä jalkapöytäni päälle pari päivää ennen kipsin poistamista, joten odotellaan nyt vielä palovammankin parantumista ennen kuin tungen lenkkikenkiä jalkaani.

Kunto alkaa olla pahasti luokkaa rapa, mutta nyt on vain edettävä kirjaimellisesti pienin askelin, niin eivätköhän ne siitä vielä pitenekin pikkuhiljaa.