Eläinmaailman harvinaisuuksia mietittäessä mieleen juolahtavat usein gorillat, tiikerit ja kotimaiset saimaannorpat. Uhanalaisia eläimiä ei tarvitse lähteä silti Kinnulaa kauempaa etsimään.

Muholassa Paanalan tilalla laiduntaa harvinaista itäsuomenkarjarotua, jota kutsutaan tuttavallisemmin kyytöksi. Nimitys tulee karjan värityksestä. Kyytöillä on tyypillisesti punaiset kyljet, mutta valkoinen selkä ja vatsa.

Kyytön erottaa  Suomen nykyisestä valtarodusta ayrshiresta helpoiten siitä, että niillä ei ole sarvia. Itäsuomenkarja kuuluu Suomen alkuperäisiin karjarotuihin yhdessä länsi- ja pohjoissuomalaisen lehmän kanssa.

1900-luvun puoleen väliin asti kolme edellä mainittua rotua olivat yleisimmät Suomessa. Nykyään esimerkiksi kyyttöjä on jäljellä enää noin 800 yksilöä. 

Paanalasta näitä harvinaisuuksia vielä löytyy. Siellä kyyttöjä on ollut reilun kymmenen vuoden ajan. Ensimmäinen saapui tilalle keväällä 2004.

Tilan isäntä Risto Paananen osti Sanniksi nimetyn lehmän Pihtiputaan Elämäjärveltä Tuomo Kanaselta.

— Kyyttöjen saaminen oli ollut jo kauan haaveena. Viimein rupesi tuntumaan, että pakkohan tässä on jotakin tehdä.

Vuosikymmenen aikana Paanalan navetan nelijalkaisten ulkonäössä on tapahtunut iso muutos, sillä nykyään suurin osa lypsävistä lehmistä on itäsuomenkarjaa.

Aiemmin tilan karja koostui perinteisistä ayrshireista, mutta enää niitä ei ole jäljellä kuin yksi. Loput ovat joko puhtaita kyyttöjä tai sekarotuisia kyyttöjen ja ayrshirejen sekoituksia.   

Eri rodut ovat pärjänneet hyvin keskenään, vaikka sarvellisten ayrshireiden luulisi kiusaavan sarvettomia kyyttöjä. Luonnollisesti pientä vääntöä on välillä tullut.

— Järjestyksessään toinen kyyttö oli kooltaan pienikokoinen. Se oli silti todella vahva, eikä noilla sarvipäillä ollut mitään jakoja tappelussa. Kyllä ne haastaa yrittivät, mutta se pieni kyyttö veti aina pidemmän korren.

Risto Paanasen mielestä kyyttöjen hoitaminen on mielekkäämpää kuin normaalien lehmien. Itäsuomenkarja kuluttaa vähemmän väkirehua, mutta pienempi kulutus näkyy maidontuotannossa.

Paananen arvelee kyyttöjen keskimääräisen tuotoksen olevan alle 4000 maitokiloa vuodessa. Ayrshireihin tuottama maitomäärä on yli puolet suurempi.    

Vaihto kyyttölehmiin ei perustukaan Paanasen mukaan korkeampiin tuotantotavoitteisiin.  

Hän yrittää toimia tarkoituksella hieman eri tavalla kuin muut viljelijät. Tästä syystä Paananen on saanut liikanimen ”Elämäntapaintiaani”, josta hän kertoo olevansa ylpeä.

Paanalassa lehmien nimien kehittelyynkin on otettu oma linja. Risto Paananen kertoo lehmän luonteen vaikuttavan keksimisprosessiin. Suurin osa nimistä saa innoituksen luonnosta tai kirjallisuudesta.

Navetasta löytyvät muun muassa Juolukka ja Apila. Paanalaan toisena saapuneen Vanamo-kyytön nimi perustuu runoihin. Eino Leinon runossa Nocturne on säe, joka kuuluu seuraavasti: ”Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen”.

Hippu-lehmän nimi tulee kultahipusta. Se on väritykseltään hieman kullanvärinen ja todella pienikokoinen.

Urheilijatkin ovat vaikuttaneet nimien syntyyn.

— Yksi kyyttövasikka on Mäkäräinen. Se on reipas ja myönteinen, kuten ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen.

Eräs sonni nimettiin Elmoksi Juhani Peltosen kirjassa esiintyvän superlahjakkaan urheilijahahmon mukaan.

— Se karkasi ketasta ja oli aivain kuin esikuvansa, yhtä monitaitoinen. Aina kun minä kutsuin lehmiä, se tuli kuin koira luokse.

Muista lehmistä voi mainita ainakin valkoisen Lumikin sekä pohjoissuomenkarjaan kuuluvan Ainun, joka on ainoa lajiaan.

Paanasen kertoessa lehmien nimistä on helppo huomata uhanalaisten kyyttöjen löytäneen sopivan kodin itselleen.