Kotsarissa (27.1.) kerrottiin pääkirjoituksesta, kansikuvasta ja 3. sivun jutusta lähtien jään ja lumen riemuista.

Mainiota on esimerkiksi se, että Putaalla on kaiken ikäisille tarjolla mahdollisuus osallistua ulkoliikuntaan jäällä ja lumella. Se on erinomainen asia! Kertyy kuntoa ja hyvinvointia!

Oli toki noihin iloihin mahdollisuus silloin yli seitsemän vuosikymmentä sitten, kun Rekosrannalla, Muurasjärven jäällä luistelun ja muihin jäätyneen järven saloihin tutustuin.

Kun järvi alkoi jäätyä ranta- ja lahtivesillään, kirkas rantajää houkutteli aluksi pojannassikat kalastushommiin, kolkalle! Voi olla nuoremmille vähemmän tunnettu kalansaalistuskeino.

Kirkkaan rantajään läpi näkyi matalassa vedessä usein paikoillaan jököttäviä kaloja. Niinpä pyyntivälineeksi otettiin kirves, hiivittiin jäällä ja kalan tullessa hollille kolkattiin saalis kopsauttamalla reippaasti kirveen hamaralla kalan kohdalle. Kala kellahti kyljelleen; kirveellä reikä jäähän, rukkanen kädestä ja kala avannosta ylös! Sen pyytäjän riemun muistan vieläkin! Harvoin kaloja keitoksi tuli, mutta kissan evääksi aika usein.

Kun jää vahvistui piti päästä luistelemaan. Ei muuta kuin vanhemman Oskari-veljen opastuksella luistinten tekoon.

Liiteristä koivuklapin neljännekset muotoiltiin kengän anturoihin sopivaksi alhaalta kapeneviksi kalikoiksi. Kalikan pohjaan sahattiin pitkittäissuuntaan halkio. Siihen kiinnitettiin metsätöissä katkenneen pokasahan terän pätkä. Paukuteltiin kalikalla piikkikärjet halkion pohjaan ja pyöristettiin vähän kärkeä. Kun vielä porattiin reiät kalikkaan sahan jännenarusta tehdyille kiinnitysnyöreille, olivat kiiturit valmiit.

Monina syystalvina ja keväinäkin lumen sulettua ja yöpakkasten jäädytettyä retkiluisteltiin pitkät matkat kaverijoukossa. Ainoastaan Joukolla oli tehdastekoiset luistimet, merkki taisi olla ” Nurmis”, me muut painelimme Sandvikin sahalatien varassa!

Löysin myöhemmin kotini vintiltä taotut luistimen terät. Olivatko isäni tai Heikki-setäni takomat, sitä en tiedä; molemmilta se olisi sujunut. Tein koivusta teriin kiinnitysvälineet. Luistelin syysjäillä niillä 17-vuotiaaksi ja joskus myöhemminkin. Ovat tallessa vieläkin. Nyt ei luistimilla pysyisi!

Kun lunta kertyi luistelunhaitaksi, oli tiedossa toinen jääleikin muoto: Napakelkka pystytettiin rantaan. Jäähän reikä, siihen vankasta puunpätkästä pohjaan juntattu napa. Napaan laakeroitiin pitkä riuku vivuksi. Vivun latvaan kiinnitettiin itse tehty pieni kelkka. Tyvipää oli lyhyempi ja siitä työnnettiin kelkkaan vauhtia.

Napakelkkailu oli joukkueurheilua: tarvittiin työntäjäksi vivun päähän ainakin kaksi lasta, jotta kelkassa istuvalla riitti vauhtia. Parhaan lapsuudenkaverini, naapurini sepän Einon lisäksi mukana muistelen olleen ainakin joskus Einon siskon Helvin, Männikön Martin, Riihimäen Elvin sekä Joukon ja Hetan Inkalasta. Taisivat posket olla punaisina ja vauhdin hurma mielessä, kun kukin vuorollaan kelkassa ympyrää viilettivät. Muistaakseni ainakin kolmena vuotena lapsuusaikanani ”jääkaruselli” pyöri Mustanniemen rannassa.

Semmoista oli silloin, mutta nyt on kaikki paljon paremmin. Sekä liikunta- että myös opiskelumahdollisuudet ovat mainiot ainakin edellä kuvattuun aikaan verrattuna ja hyvä niin!

Kyllä silloinkin oli mielestäni mukava aika elää lapsuutta!

Lassi Jämsén
etäalavekylläine