Torilla ei tavattu, mutta hienon turnauksen MM-hopeaa tuoneet Leijonat pelasivat. Katsoin toki kaikki Suomen matsit jo ihan vanhasta muististakin urheilumiehenä. Tai siis penkkiurheilumiehenä. Oma urheilu-urani on äkkiä kerrottu. Sitä ei ole.
Seinälläni on yksi kunniakirja, eikä sekään liity urheiluun. Se on toki sitäkin arvokkaampi: Heinäjoen Luonto ry:n antama todistus arvonimelle ”Pihtiputaan ansioitunein pitkospuu- ja siltajournalisti”. Ihailen sitä joka aamu töihin lähtiessäni.
Uurheilu-urani lähti käsistä heti ensimmäisessä kunnollisessa kisassa. Lensin naamalleni sadan metrin lähdössä koulun kisoissa Keuruun urheilukentällä.
Jalassani oli surkeat alelaarin lenkkarit, joiden pohjista kaikki kuvioinnit olivat hävinneet ajat sitten. En ollut myöskään lähtenyt koskaan telineistä, joten yritys oli valmiiksi tuhoon tuomittu.
Tuntui vielä siltä, että liikunnanopettaja Kuukkasen Arska erityisesti hehkutti nimeäni lähtökuulutuksessa. Arska oli juuri kesällä alkanut rakentaa mökkiä lähelle kotiani, ja kai hän tunsi jonkinlaista sympatiaa pojanrääpälettä kohtaan.
Ja sitten se konttaa siinä kaikkien edessä.
No, sainpahan ainakin kunnolliset lenkkitossut, kun kerroin kotona nöyryytyksestäni.
Eihän minusta ollut oikein muuhunkaan urheiluun. En osannut luistella käytännössä ollenkaan. Sen verran pysyin pystyssä luistimilla, että tein yläasteen lätkätunnilla yhden maalin, mutta sekin meni omiin.
Kestävyysjuoksu, hiihto ja jalkapallo olivat ainoat lajit, joissa jotenkin pärjäsin liikunnassa. Lentopallo oli meidän koulussamme sitä, että yksi syötti ja muut katsoivat, kun pallo tippuu lattiaan.
Armeijassa luulin sentään kokeneeni tähtihetken, kun juoksin Cooperin testissä yli kolmetonnia. Sillä olisi saanut kultaisen juoksumerkin. Mutta sekin meni sivu suun, kun hölmöt kapiaiset olivat mitanneet juoksuradan väärin Hämeenlinnan Linnankasarmien pihalla.
Mutta on yksi kilpailuviettiä ruokkiva laji, josta olen saanut suurta nautintoa. Olin armeijan jälkeen vuoden ajan työllistettynä valamassa miinoja Kalettoman Pioneerivarikolla Keuruulla, ja ruokatunneilla pelasimme tikkiä markan panoksella.
Korttipelin huuma vei miehen kokonaan. Tikki on loistava peli silloin, kun siinä on paljon pelaajia. Kiinnioton tai laistamisen välillä arpominen on kiehtovaa, ja vaikka kädessä olisi huonot laput, viimeisen tikin voi saada aika pienelläkin kortilla.
Ja tietysti se markan panos. Minulla kävi sen verran hyvä säkä, että muovirasiassani oli Kalettomalta lähtiessäni sievoinen summa kolikoita. Mikä harmi, ettei täällä Kotsarissa lyödä välillä kortiksi.