Pakko kai siitä on tännekin kirjoittaa. Sen verran mieltä se rassaa. Maisterintutkielma, Iso G, tiedät-kyllä-mikä. Gradu. Nyt se on ääneen sanottu, huh.

Aihe on mielenkiintoinen ja tulin kotoseudulle rauhoittumaan sen pariin muutamaksi kuukaudeksi. Ostimmepa jopa hyvän työtuolinkin, jotta ei tarvitse puupenkillä alaselkää kiusata. Aikaa on ja sinällään kiinnostustakin, mutta joku siinä silti meinaa tökkiä.

Jospa tulisin toimitukseen kirjoittamaan juttuja, voisin ryhdistäytyä liikunnan kanssa ja lähteä naapuriin uimaan, aloitinpa pelaamaan myös takavuosien suosikkipelini Simsin uusinta versiota.

Eihän tämän näin pitänyt mennä, täällähän piti omistautua opinnäytetyön tekemiselle. Tehdä toimistotyöpäivän verran hommia. Alkaa pelottaa, onnistuuko se missään.

Kaikki näyttää aina mahdottomalta, kunnes se on tehty. Isot projektit vievät aikaa, eikä ole kovin hedelmällistä odotella lopputulosta, jos sen tietää häämöttävän vasta pitkän ajan päässä, vaikka kuinka paiskisi hommia.

Tämä oli toisaalta odotettua. Gradun kirjoittamisesta on tehty kirjoja, nettisivuja ja legendat kiertää.

Aluksi ajattelin, että eihän siinä nyt mitään, kunhan ryhtyy vain hommiin. Mutta kyllä se työmäärä vaan silti meinaa lamaannuttaa. Kun kirjoittaa kymmenisen tunnin verran puhetta tekstiksi, ehtii epätoivo käväistä mielessä useampaankin otteeseen. Toisaalta valmista tekstiä selatessa tulee väkisinkin ylpeä olo.

Ei työ tekemällä lopu tai ruoka syömällä. Kaikilla meillä on paljon tehtävää ja urhoollisesti vain painamme menemään.

Eipä näitä työmääriä kannattaisi miettiä sen enempää, sen kun pakertaa päivä kerrallaan ja ottaa kaiken irti vapaa-ajasta. Valmista ei kannata odottaa, muuten iskee epätoivo.

Siksi on tärkeää muistaa kehua itseään. Ajatukset turhan usein vaipuvat siihen, mitä tänään jäi tekemättä ja mikä meni huonosti.

Jospa sen sijaan ennen nukkumaanmenoa muistuttaisi itselleen, miten paljon kaikkea sai päivän mittaan tehtyä ja mitä hyvää sattuikaan.

On paljon mukavampi matkata höyhensaarille positiivisten ajatusten kanssa. Ehkä seuraavana aamunakin olisi helpompi hypätä sorvin ääreen lempeämpien ajatusten kanssa.

Mutta kyllä sitä silti odottaa hetkeä, kun tiedät-kyllä-mikä on valmis ja saa hypätä uusiin seikkailuihin. Tällä hetkellä tuo tuntuu hyvin kaukaiselta.

Sitä ennen ei auta kuin pistää kirjoittaen. Välillä täällä toimituksessakin. Lehtijuttu kun valmistuu huomattavasti hauskemmin kuin lähemmäs sadan sivun tutkielma.