Helsinkiläinen kuvittaja Pirita Tolvanen on koonnut ratamoottoripyöräilylegendan tarinan kuvakirjaan ”Paroni – Jarno Saarisen elämä”. Jarno Saarinen voitti 250-kuutioisten maailmanmestaruuden vuonna 1972.

Koin siihenastisen elämäni järkyttävimmän päivän toukokuussa 1973, vähää vaille yksitoistavuotiaana. Olimme lähdössä mökiltä, kun radiossa kerrottiin, että Jarno Saarinen oli joutunut onnettomuuteen Monzan radalla ja taisteli hengestään.

Kotiin päästyämme uutiset kertoivat sen, mitä en olisi ikinä halunnut kuulla. Suuri sankarini oli kuollut. Radalle jäänyt öljyläikkä koitui Paronin kohtaloksi.

Seurasin pienenä todella paljon moottoriurheilua. Jyväskylän Suurajojen moninkertainen voittaja Hannu Mikkola oli toinen idolini. Hänellä oli vieläpä sama nimi kuin meidän talollamme!

Jarno Saarinen ja hänen vaimonsa Soile olivat minusta aivan täydellinen pari – kauniita, hymyileviä ja parasta mahdollista mainosta Suomelle. Yhtä äkkiä ihana tarina loppui kuin seinään.

Niihin aikoihin aloin vasta ymmärtää, miltä jonkun menettäminen voi tuntua. Omassa lähipiirissäni ei ollut kukaan kuollut ja olin ollut liian pieni muistaakseni Iines-mummon kuoleman.

Mutta nyt tuntui ihmeellisen surulliselta. Jo vähän aiemmin, vapun alla, oli onnettomuudessa menehtynyt toinen suosikkini, laulaja Sammy Babitzin. Sekin oli minulle paha paikka.

Hän oli voittanut Syksyn Sävel -kilpailun kappaleella Daa-da daa-da, ja minusta oli tullut heti Sammyn fani. Vanha idolini Irwin Goodman oli saanut kilpailijan.

Myös Sammy Babitzin menehtyi kovassa vauhdissa Äänekosken Hietamalla istuessaan Alfa Romeon kyydissä matkalla keikalle Kukonhiekkaan Saarijärvelle.

Liukas pinta oli taas yhtenä syynä. Sillan kansi oli ollut kuurassa. Lisäksi kuljettajan arvioitiin päästelleen ylinopeutta jopa 160 kilometrin tuntivauhdilla.

Vauhdin hurman vaarat tulivat vielä lähemmäs, kun keuruulainen kartanlukija kuoli seuraavana vuonna Suurajoissa sattuneen onnettomuuden jälkeen sairaalassa. Muistan, kuinka hänen selviytymistään jännitettiin Keuruulla monen päivän ajan. Järkytys oli taas suuri, kun toivo oli ollut turhaa.

Kuolleen kartanlukijan pojat olivat jonkin verran minua vanhempia, mutta heidän isänsä kuolema oli tietenkin koko koulukeskuksen puheenaiheena.

Sattumalta toimittajaurani ensimmäiseksi haastateltavaksi osui kymmenen vuotta myöhemmin juuri sama rallikuski, jonka kartanlukija menehtyi. Muistin kuulleeni, että se on hänelle yhä arka paikka. Vaikka olinkin ekalla keikallani kädet täristen, onneksi tajusin olla kysymättä asiasta mitään.