Tämä tätimummo viettää hiljaista iltaa, mitä nyt televisio turisee maailman menosta ja tuli uunissa rapsaa.
Maailman menoa tässä tuumailenkin, Pihtiputaan kokoisesti ainakin.
Pihtipudas esiteltiin jossain vanhassa tietosanakirjassa merkittävänä, luonnonkauniina matkailupaikkakuntana.
Nykyään matkailu rajoittunee kesäputaalaisiin ja taukoiluun nelostiellä. Moni ei tunne Niemenharjun, Saparoniemen tai edes kirkonkylän uimarannan kauniita maisemia, ei ole kiinnostunutkaan, jos totta puhutaan, ellei satu olemaan hohkaavana hiostava helle.
Kesä on kovin, kovin lyhyt, se ei yksin riitä kunnan verokirstua lihottamaan, niin hämmästyttävästi kun aurinko pohjoisesta nousee ja sinne laskee ja turistin sisäisen kellon sotkee.
Aloitan yksinkertaisimmasta tulonlähteestä, metsämatkailusta. Siihen on loisteliaat edellytykset monta kuukautta vuodessa. Yksi erityisala voisi olla hirvibongaus. Muutamia ruokintapaikkoja hirville ja lähelle turvallinen tarkkailupaikka.
Mikäli on uskominen tuttuja eri puolilta maailmaa, hirvi on myyttinen eläin, joka halutaan nähdä luonnossa. Televisio-ohjelmat valistavat maailmalla hirvien ja hirvikolarien määrästä Suomessa, mutta ilman asiantuntevaa apua on melkolailla sattumaa kohdata hirvi lähietäisyydeltä.
Hirvimatkan kruunaa ilta hirvipaistin ja perinteisen tappaiskeiton parissa. Voin antaa teriakihirvi-reseptini käyttöön. Alkupalana on tietenkin muikkusushi, Suomen uusin kansallisruoka.
Ympärivuotista toimintaluontomatkailua voi suunnata erikseen pilkkijöille tai verkkojen ja nuotan vedosta kiinnostuneille, metsästäjillekin. Paleleminen ja tuiskussa taisteleminen suurella selällä, autoilu järven jäällä, hiki helmeillen kiitäminen potkukelkalla, tai ihan vain hiihtäminen ja jossain välissä nokikahvien nauttiminen kevätauringon lämmittämillä rantakivillä, puhumattakaan viime vuosien hitistä, jääkarusellista.
Pieni talvinen huvipuisto, se on aina kiva ja karun kosketus siinä sivussa, pieni pakkasen purema, se on eksoottista. Tosin voihan sitä kesälläkin retkeillä, vaikkapa kuumailmapalloshampanjapiknikin puitteissa.
Pihtiputaan metsäisellä luonnolla voi houkutella turisteja siinä kuin Lapin tuntureilla. Syrjäkylillä tähtitaivas on kirkas ja tuhannet muualla tuntemattomat galaksit tuikkivat. Hommaa voisi kuitenkin kehittää edelleen. Lisätty todellisuus vaatii jokusen hetken esitöitä, mutta olisi vaivan väärtti, kunhan on mietitysti toteutettu ja koukuttava kuin Pokemon go.
Itse kun olen historiasta kiinnostunut, näen heti virtuaalisen kivikauden, 1700-luvun kartoittajat mittalaitteineen, kuntakeskuksen muutokset ja kirkonmäen remuavine nuorisojengeineen ihan vain ensimmäiset mieleen tulleet mainitakseni. Tietenkin näen ne oikeissa paikoissaan. Olisi matkailureittiä, merkittyjä näkymäpisteitä tai vaikkapa geokätköilystä mallia ottavia haasteita: Pihtipudas pelinä. Pakohuonekonseptinkin voi muuntaa luontoon sopivaksi, miten olisi pako saaresta?
Anne Aurasmaa
