Harmi, että korona esti valmistumisjuhlat. Niissä on aina mukava nauttia voileipäkakkua ja pikkuleipiä ja muistella omia kouluaikoja aikuisten kanssa, jotka kävivät koulunsa ennen oivallusta, että oppilaita kehumalla ja kannustamalla voi saada kovakalloisimmatkin penteleet oppimaan paremmin kuin haukkumalla ja karttakepillä huitomalla.
Kohdallani lukio oli päättyä pitkään saksaan. Olin tuplannut muutaman toverini tavoin kakkosluokan. Niinpä kokoonnuimme Pihtiputaan viimeisinä pitkän saksan lukijoina kirjastoon pänttäämään nyt niin mukavasti korvaani soivan kielen hankalalta tuntunutta lauseenjäsennystä.
En ole sitä oppinut, mutta en välitä. Olen käynyt Saksassa monesti, ja hyvin olen saanut viestini perille. Keskustelukumppanit paikoissa, joissa turistit liikkuvat, ovat usein muita kuin saksalaisia. Kun molemmat osapuolet puhuvat kieltä vähän sinne päin, pienin murhe on se, osuvatko taivutukset kohdalleen.
Viimeksi juttelin Turkista Berliiniin 30 vuotta sitten muuttaneen taksinkuljettajan kanssa suomalaisesta talvesta ja nastarenkaista. Ymmärsimme hyvin toisiamme, toivottavasti ymmärsin oikein.
Takaisin lukion kirjastoon. Ikäni muistan hetken, kun yleensä niin leppoisa saksanlehtorimme katseli ulos ikkunasta, huomasi ikkunalaudalta kurkistavan talitintin ja tokaisi savolaisittain murtaen: ”Tuo tinttiki ossais varmaan paremmin saksoa ku työ!”
Mutta niin vain jokainen meistä onnistui pääsemään kirjoituksista läpi.
Arvosanaani en tässä viitsi paljastaa, koska kävin viime viikolla haastattelemassa Leevi Leppästä, hienoa miestä, joka kirjoitti Kinnulan lukiossa seitsemän laudaturia ja yhden eximian. Onnea Leevi!
Toinenkin opettajan vähemmän kannustava repliikki tulee lukioajalta mieleen. Äidinkielen aineita (nykyään taidetaan puhua esseistä) palauttaessaan lehtori halusi virkistää tylsää oppituntia toteamalla, että aloitetaan palautus lukemalla alkuun kahden lapiopäisen aineet. Onneksi sepustukseni ei kuulunut tuohon joukkoon.
Kiitos kannustavan opettajan naputtelen tätä pakinaa Pihtiputaalla. Kun lukio tökki, olin sopinut enoni kanssa muutosta Ruotsiin. Hän lupasi tulla satamaan vastaan.
Ajoin kesätyönä ambulanssia ja olin käynyt yöllä kahdesti Jyväskylässä. Nukuin pommiin ja heräsin rehtori Ilpo Kekkosen puheluun. Hän kysyi, enkö tule ehtolaiskuulusteluun. Kipaisin koululle, sain ehdot läpi ja valmistuin.
Elämäni olisi mennyt Ilman Ilpoa toisin. Lopulta kaikki on hyvin pienestä kiinni.
