Naiset joutuivat netistä löytyneen tiedon mukaan anomaan eri vapautta aina vuoteen 1901 asti päästäkseen opiskelemaan ylioppilaaksi. Olisikohan syynä ollut se, ettei naisten uskottu selviytyvän vastuullisissa tehtävissä. Tai heitä ei edes haluttu päästää niihin. Vielä 1930-luvulla oltiin nimittäin huolissaan liian suuresta ylioppilaiden määrästä. Perusteena oli, ettei Suomessa tarvita niin paljoa herroja. Ymmärtäähän sen, ettei siihen tarvittu naisia jakamaan vähiä herrapaikkoja.
Kun katselee tämän kevään ylioppilaita, tuskin naisten on tarvinnut anoa eri vapautta. Valkolakkien joukko näyttää naisvoittoiselta. Lämpimät onnittelut kaikille Kinnulan ja Pihtiputaan ylioppilaille. Lämpimät onnittelut myös ammattiin valmistuneille ja peruskoulunsa päättäneille. Kaikilla teillä on elämä edessä, tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia.
Herkkäsieluisena ihmisenä sitä väistämättä aina liikuttuu kevätjuhlien aikaan ja se taas vie menneisiin aikoihin ja muistoihin. Suokaa suuresti anteeksi.
Vuodesta 1973 lausui muuan opiskelukaverini aikoinaan, että se oli katovuosi ja tuli muutenkin paljon ylioppilaita. En muista mahdollista katoa, mutta ylioppilaaksi pääsemisen kyllä. Tilastokeskuksen mukaan meitä oli tuolloin reilut kaksikymmentäkolmetuhatta. Edellä mainitun lauseen järkevyydestä saa olla mitä mieltä tahansa.
Omani jälkeen sain kokea neljä lakitusseremoniaa. Silmät hikosivat jokaisella kerralla. Nuorimmaisen juhlassa sain pitää vanhemman puheenvuoron. Emme perhepiirissä epäröineet hetkeäkään, etteikö kunnia olisi langennut osakseni siksi, että opettajakunta iloitsi vilpittömästi siitä, että vihdoinkin ne loppuivat.
Tänä keväänä kirjoittaneita oli kaksikymmentäkuusituhatta viisisataa. Heidän joukossaan mummin ensimmäinen. Se juuri hetki sitten pienenä killisilmä taaperona maailmaa ihmetellyt, valkoiset kiharansa tuulessa hulmuten ja paljain varpain rannalla juossut joulun lapsi. Ja nyt hän painoi ylioppilaslakin päähänsä.
Jos ei rintapielen kourinta ole äidille helppo paikka, vaikeampaa se on mummille. Silmät hikosivat ja kädet hakeutuivat väkisinkin ristiin. Kun katsoo nuoren villivarsan iloa ja korkealla olevia tavoitteita, tuntuu etteivät huokaukset riitä, eivät toivotukset eivätkä halaukset. Ja miten ihmeessä hän jo nyt? Kuinka ne vuodet vilahtivat ohitse? Minne ne menivät?
Voin vain toivoa, että valkoisen lakin alla kihisevät unelmat toteutuvat ja elämä aukeaa aurinkoisena.
