Koulun urheilukilpailuissa tavoittelin aina toiseksi viimeistä sijaa. Voi sitä tuskan määrää, jos joskus satuin voittamaan tai tekemään maalin.

Oli kamala kuunnella loputonta selittämistä ja vaikerointia, kun minulle hävinneet päivittelivät huonoa tuuriaan. Huono häviäjä vie voittajalta kaiken ilon.

Miksi en sitten jäänyt suosiolla viimeiseksi? No eihän kukaan halua olla viimeinen. Ei tässä mitään luusereita olla.

LiigaPlokin elokuisessa lentopalloturnauksessa kotijoukkue voitti vain yhden pelin. Toinen voittokin oli lähellä. Ploki ryssi varmalta näyttäneen pronssin viime metreillä Kuusamolle. Häviö harmitti minua aluksi suunnattomasti.

Kävin kuitenkin vastaiskuun ja käänsin tilanteen päälaelleen. Oli lopulta hyvä, että Kuusamokin voitti edes yhden pelin turnauksessa. Näin jokaiselle joukkueelle jäi hyvä mieli.

Olisi voinut käydä niinkin, että kaikki pelinsä hävinneet kuusamolaiset olisivat kironneet koko Pihtiputaan ja saapuneet tulevalla kaudella ainoastaan murjottamaan tänne. Eihän kukaan olisi jaksanut katsoa sellaista Pihtipudas-Salissa.

Syyskuun alussa seurasin Koululiikuntaliiton ammattimaisesti järjestettyjä yleisurheilukilpailuita Pihtiputaan aurinkoisella urheilukentällä.

Kisaamassa oli jopa 300 innokasta alakoululaista. Päivä oli lapsille tärkeä, koska se toi vaihtelua koulun arkeen.

Omalta kouluajalta en muista vastaavaa liikuntaelämystä. Koulujen välisiin kilpailuihin pääsi mukaan vain, jos oli luokan paras.

Kannustusjoukkoihin toki pyydettiin, mutta tunnelmaan oli vaikea samaistua, koska em ollut itse kilpailemassa missään lajissa.

En tiedä, olisinko kuitenkaan uskaltanut astua lähtöviivalle, jos kutsu olisi käynyt. Epäonnistumisen pelko oli niin iso.

Pihtiputaan vauhdikkaalla urheilukentällä heitti, hyppäsi ja juoksi monentasoisia lapsia. Kaikki urheilivat rennosti ja hyvässä hengessä. Ainakaan nuorimpien sarjoissa ei naureskeltu heikommille tuloksille.

Hauskanpitäminen ja kavereiden kannustaminen olivat selvästi tärkeämpiä kuin voittaminen. Viimeisellekin sijalle yltänyt sai komeat kiitokset.

Kerran nuoruudessani kävi niin, että meinasin innostua koululiikunnasta. Sain todistukseen arvosanaksi kahdeksan. Motivoiduin, eivätkä urheilukamppeet unohtuneet enää kotiin. Hyvä käytökseni huomattiin ja sain kasin seuraavaankin todistukseen. Sitten koulu loppui.