Ei sitä meikäläisen syntyessä jaettu pisteitä eikä ammuttu tykillä.
Naapurin Laina oli kutsuttu hätiin aamuyöllä, kun olin päättänyt tulla ulos ahtaasta, yhdeksän kuukauden piilopaikasta.
Hän oli katkaissut napanuoran, tarkastanut, että onko syntynyt tyttö vai poika ja ovatko kaikki jäsenet paikoillaan, ja parkumisesta päätellen arvellut minun olevan hyvässä hapessa. Sitten hän varmaan pyöräytti jostain kankaanpalasta tehtyyn tiukkaan kapaloon.
Siitä se alkoi tämän tytön elämäntaival. Isäni sanoi, että hänen tullessa savotalta kotiin kolmen päivän päästä syntymästäni, olin sanonut hänelle päivää.
Kait minä olin vahva ja itsepäinen, kun jäin henkiin rintamaidon ja tavallisen arkiruuan ansiosta. ”Pilttiä” ei silloin vielä oltu keksittykään.
Nuorena töissä ollessani yksi poika arveli, että minua oli pienenä syötetty suurella lusikalla, koska minusta oli tullut suurisuinen. Sanoin hänelle, että epäilen sen olleen kapusta, jolla minua syötettiin.
Nykyajan varhaiskasvattajat kauhistuisivat sen ajan kasvatusopeista ja arvelisivat sen jättäneen monenlaisia traumoja kehittyvään lapseen.
No oli miten oli, kotikylässäni, tiettömän taipaleen takana oli omat kasvatusmetodit lapsille. Ei sitä silloin ”rakastettu” sanoin lapsia. ”Koivuniemen herra” oli tuttu vieras monessa talossa ja kaipa sillä jokin psykologinen vaikutus oli, en ainakaan koskaan muista tehneeni lähempää tuttavuutta kyseisen herran kanssa.
Lapsia peloteltiin eri vaaroista, kaivossa oli Verikonna, joka sieppaisi mukaansa kaivoon, jos menit lähellekään kaivoa. Järvessä asusti Ahti, joka vaani lapsia ja vei omaan valtakuntaansa mennessäsi yksin uimaan, tai liian kauas rannasta.
Kauas metsään ei kannattanut lähteä, koska silloin kävisi kuin sadun Kertulle, saattaisit joutua noita-akan keittopataan. Pimeällä joka ladon ja saunan nurkalla oli kummituksia, ne olivat aiemmin kuolleita ihmisiä, jotka tulivat pimeän aikaan katsomaan mitä kylässä tapahtui ja kostamaan, jos olit tehnyt heille jotain pahaa.
Pelkäsin ukkosta. Minulle oli kerrottu Ukon ajavan kivikärryllä ja jyrisyttävän taivaalla. Pelotti, koskahan se kivikuorma putoaa minun päälle.
Kiroilemisesta varoiteltiin, jos kiroilee niin Jumala katkaisee kielen poikki. Sehän piti tietysti testata, menin tuvan taakse, perkaisin voimallisesti ja samalla kokeilin kieltäni. Olihan se kieli ehjänä, jonka jälkeen päryyttelin vielä monta kertaa varmuuden vuoksi.
Vanhemmat siskoni narrasivat ja juoksuttivat tyhjän perässä milloin missäkin. Radio oli ihmekapistus, seisoin radion vieressä ja mietin, että miten pieniä ne ihmiset ovat, kun ne mahtuvat sinne radion sisään.
Kyllä sitä radiota olisi tehnyt mieli näprätä, mutta eihän sitä saanut kuunnella kuin uutisten ja lauantain toivottujen levyjen aikana, ettei patterit kulu.
Isäni napsautti uutisten jälkeen radion kiinni. Jos joku lauloi radiossa korkealta ja kovaa, niin hän sanoi laulajalla olevan pitkän kurkun.
Tulihan sitä sitten itsekin joskus kokeiltua, kuinka pitkäksi sen kurkun saisi. Veljeni soitti haitaria ja pidin kovasti haitarimusiikista jo silloin. Sitäkin ihmettelin, että miten se haitari soi niin mukavasti ja mistä se ääni lähtee.
Kuulin kylällä, että haitarilla olisi ”Paholaisen keuhkot”, siskon kanssa päätettiin tutkia asia. Veimme haitarin riihen välikatolle ja halkaisimme haitarin kahtia, no ei me keuhkoja löydetty, kieliä kyllä. Haitarin katoaminen meni kylässä vierailevien romanien piikkiin.
Monta kuoppaa tuli nuoremman veljen kanssa kaivettua kun kuulimme, että maapallo on pyöreä. Siitä pääteltiin, että jos kaivaisimme tarpeeksi syvälle, tulisimme Amerikkaan. Korva tiukasti kuopan pohjalla kuunneltiin, kuuluuko Amerikasta autojen ääniä, ei kuulunut.
Myöhemmin kyllä on tullut käytyä siellä maapallon toisella puolella katsomassa ja kuuntelemassa autoja, ei tosin kuopan kautta.
Toini Hämäläinen
Saarenkylä
