Löysin parinkymmenen vuoden jälkeen uudelleen hiihdon. Vahingosta viisastuneena aloitin varovasti.

En sortunut samaan kuin taannoin osallistuessani työporukan jäsenenä Suks´ Eemin Siwakointiin ja innostuttuani näyttämään, kuinka kovassa kunnossa olen.

Lähdin heti alkumatkasta muita karkuun samalla intensiteetillä kuin se entinen jänis ryhtyessään juoksukilpaan kilpikonnan kanssa. Alku meni mahtavasti. Suksi luisti, mutta samalla lipsui aika pahasti.
Vähitellen into laantui, hiki nousi pintaan, hengitys alkoi salpaantua ja aistin suussa veren maun. Oli pakko hiljentää. Muut ottivat minut pian kiinni ja singahtivat ohi.

Pääsin kuin pääsinkin Alvajärven Maamiesseurantalolle. Sieltä soitin kirkolle vaimolle ja pyysin hänet hakemaan. Onneksi oli kotona, ettei tarvinnut odotella Kalajoen postiautoa.

Pahin oli vasta edessä. Seuraava aamu aukeni kankeasti. Jäseniä kolotti. Normaalikuntoon oli kuitenkin vielä pitkä matka.

Muutaman päivän päästä yltiöpäisestä hiihtohullutuksesta nivuset kipeytyivät niin pahasti, että vessan pöntölle laskeutuminen, puhumattakaan siltä nousemiselta, tuntui lähes ylivoimaiselta liikuntasuoritukselta.

Tuskaa kesti melkein kaksi viikkoa. Oli lähellä, etten hakeutunut terveyskeskukseen kysymään, eikö nivusiin voisi tuikata tulehdusta ja kipua hoitavan pistoksen.
Aika hoiti vaivan ja opetti Tahko Pihkalan puheet hitaasti kiiruhtamisen taidosta todeksi.

Senkin huomasin, että matka ei tapa, mutta yletön vauhti kostautuu ennemin kuin myöhemmin.

Kohtuuttoman paljon en ole kenttämestari Markku Kanasen ja hänen esikuntansa loistavassa kunnossa pitämiä väyliä kuluttanut tänä historiallisena lumitalvena. Ladulla olen käynyt kolme kertaa. Kilometrejä on ehtinyt kertyä enintään viisitoista, siis yhteensä.

Olen kaukana niistä melkein kahdeksankymppisista paikallisista himohiihtäjistä, joiden kilometrimäärät kipuavat pitkälti toiselle tuhannelle.

Hiihto on aina ollut välineurheilua. On tarvittu vähintään sukset, siteet ja sauvat. Tämän talven hitti ovat huoltovapaat karvapohjasukset. Vieläkin ostajalta vaaditaan sen verran osaamista, että hän älyää poistaa pohjan suojamuovit ennen lenkkiä.

Minä en sortunut karvapohjiin, vaan hiihdän Mauri Joupilta käytettyinä ostetuilla Rossignoleilla. Maksoin niistä muistaakseni 50 markkaa. Laitoin talven ensimmäisen latulenkin jälkeen Maurille viestin, että tunnen tehneeni hyvät kaupat. Pitoa ja luistoa lisäämällä 23 vuotta vanhat sukset pelasivat kuin uudet.