Plokin kymmenvuotisen lentopallon liigataipaleen kunniaksi piti tänä keväänä viettää hieman toisenlaisia riemujuhlia kuin mitä lopulta – ja toki onneksi – nähtiin lauantaina Kuopiossa. Pislaploki riepotteli Puijo Wolley -parkaa liigakarsinnoissa sen verran rajusti, että kuopiolaisia kävi sääliksi. Paikalle oli saapunut bussin täydeltä kovaäänisiä Ploki-faneja, ja heidät palkittiin hurjasta kannustuksesta ansaitulla liigapaikalla.

Fanien uskollisuus ja yhä vain kasvaneet katsojamäärät ovatkin hieno osoitus Pihtiputaan lentopallokulttuurista. Siinä on vahva kivijalka, johon seuran on hyvä rakentaa tulevaisuuttaan.

Kannattajat eivät hylänneet, vaikka kausi oli yhtä harmaan ankea kuin Pislaplokin mustavalkoinen vuosikalenteri. Toivoa sopiikin, että kalenteriin saadaan taas värit päälle ensi kaudeksi.

Menestyksekkään liigajoukkueen joutuminen putoamisuhan alle kolmena peräkkäisenä vuonna saavutetun neljännen sijan jälkeen oli pieni järkytys pihtiputaalaiselle lentopalloväelle. Tuskin kukaan olisi sellaista osannut pelätä.

Odotukset olivat suuremmat kuin aikoihin, sillä joukkue saatiin kerrankin kasaan jo elokuun puolivälissä. Homma lähti kuitenkin käsistä jo ennen kuin yhtään palloa oli pelattu.

Aika pian paljastui, ettei bulgarialainen Irena Antova ollut kertonut täyttä totta käsivammastaan, ja hänet jouduttiin lähettämään kotiin juuri ennen kauden alkua.

Kolmas vierastyöläinen löytyi vasta joulukuussa, ja vaikka sitten apuun saatiinkin yksi parhaista Pihtiputaalla pelanneista ulkomaalaisista, piiskakäsi Kelsey Black, muut joukkueet olivat karanneet jo liian kauas.

Entä jos Black olisi ollut mukana kauden alusta asti? Liigakarsintojen vireestä saattoi päätellä, että Ploki olisi kuulunut mieluummin mitalipeleihin kuin takomaan palloa ykkössarjalaisen lattiaan.

Surkeuden huippuna oli se, että Ploki joutui ensi kertaa vaihtamaan päävalmentajaa kesken kauden. Pertti Pyykön ronskinpuoleinen kielenkäyttö ja paremminkin miesten valmennukseen sopivat otteet sekoittivat pelaajien pasmat pahemman kerran.

Etenkin joukkueen A-junnuosasto alkoi jo kammoksua harjoituksia, joten seurajohdon ei auttanut muu kuin vaihtaa valmentajaksi kokenut sotaratsu Olli Nenonen. Hän palautti joukkueeseen peli-ilon.

Vaikka pudotuspeliviivan yli ei enää päästykään, se ei ollut Nenosen vika. Vahinko oli ehtinyt tapahtua paljon aiemmin.

Että semmoinen kausi. Ainahan niitä voi yksi mahtua kymmeneen vuoteen. Seurassa kyllä tiedetään, mitä pitää ottaa opiksi. Siihen luottaen uutta liigasyksyä voikin odottaa rauhallisin mielin.