Juttukeikka hammashoitolaan harjaamiskampanjan tiimoilta toi mieleen kauhukuvia lapsuudesta. Pihtiputaan Helka-Mummo muisteli pelkotilojaan seitsemänkymmenen vuoden takaa, ja ihan samalaista piinaa se oli minullakin noin puoli vuosisataa sitten. Emmekä ole olleet taatusti yksin.

Eihän sitä ennen niin ajateltu, miltä potilaasta tuntuu. Kukapa 60-luvun lapsi ei muistaisi tutun kansanlaulun vääristelyä: ”Tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan. Siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään.”

Omat pelkoni ulottuvat vielä koulun hammaslääkäriä kauemmas. Isä käytti minua toisella hammaslääkärillä jo ennen kouluikää, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään.

Minä kun en suostunut aluksi millään ilveellä avamaan suutani hammaslääkärirouvan edessä – en vaikka olisin saanut palkkioksi kiiltokuvia. Ne olivat nättejä kuvia, joita sai liimailla vihkoon. Aiheina taisi olla ainakin enkeleitä ja kukkia.

Hukkareissujakin sinne tehtiin, ja muistan kyllä, kuinka minua toisaalta myös hävetti. Vaikka olinkin pieni, tajusin tuhlanneeni isän kallista aikaa raskaan työpäivän jälkeen. Pakokauhu oli kuitenkin vielä vahvempi tunne ja se vei voiton.

Koulussa jouduin vain ojasta allikkoon, sillä siellä sain vastaani vieläkin kiukkuisemman hammaslääkärin. Hän ei tahtonut jaksaa pelokkaita pikkupoikia, jotka tärisivät poran huutaessa korvan juuressa ja möyhentäessä hampaita syvälle hermoon asti. Muistan, kuinka hän tuhahti suuhuni katsoessaan: ”Jaaha, tämä on taas näitä sokerinsyöjiä”.

Pelkokerroin kasvoi niin suureksi, että turvauduin ihan kylmästi vilppiin. En vain yksinkertaisesti lähtenyt koulutaksin kyytiin, kun se tuli hakemaan meitä Pohjoislahden koulun oppilaita kirkonkylälle hammaslääkäriin.

Opettajalla ei ollut tietoa, keitä oppilaita piti milläkin viikolla hypätä taksiin, mutta totta kai hänelle soitettiin, että eipä näkynyt Kivisen poikaa. Seuraavalla viikolla opettaja totesi ohimennen, että Juha lähtee muuten myös hammaslääkäriin.

Olihan siinä poikaselle opetusta. Vaikeatkin asiat on vain kohdattava. Jos rupeat väistelemään niitä, löydät ne kyllä edestäsi jossakin vaiheessa.

Jotenkin kouluvuosista selvisin suu täynnä paikkoja. Alle kolmekymppisenä tuli kuitenkin jo aika uuteen remonttiin.

Menin juurihoitoon ja kukas muukaan siellä oli poran varressa kuin tämä kouluhammaslääkärini! Eihän hän enää minua tuntenut, kun olin aikuinen. Ja nyt kaikki sujuikin hienosti molemmin puolin. Niin sitä maailma muuttuu, mutta niin myös hoitokeinot. Hammaslääkärikin oli kuin toinen mies.