Anna-Liisa Siivola (oik.), Maija Kumpulainen ja Martti Koljonen sotaan lähteneiden muistokivellä. Pihtiputaalaiset lähtivät tältä paikalta Jukolan pihasta sekä talvi- että jatkosotaan.

Maija Kumpulainen oli täyttänyt neljätoista, Anna-Liisa Siivola kolmetoista ja Martti Koljonen kahdeksan vuotta, kun talvisota syttyi kahdeksankymmentä vuotta sitten marraskuun viimeisenä päivänä.

Anna-Liisa Siivola kävi oppikoulua Viitasaarella sisarensa Kyllikin kanssa. He olivat käyneet kortteeripaikassaan syömässä ruokatunnilla ja olivat kävelemässä Keskitietä pitkin, kun he huomasivat Kyllikin luokkatoverin Martti Mannerin Rantatiellä.

– Hän huusi sieltä, että sota on syttynyt. Muistan aina siinä kohdalla, että tuossa tuli se tieto. Ei sitä silloin ihan sillä lailla tajunnut niin kuin aikuiset tajusivat.

Maija Kumpulainen oli  kotona sodan syttyessä, mutta hän ei muista miten tieto saatiin.

– Tuliko se sitten radiosta. Se kuitenkin lamautti kaikki, oli kuin salamanisku. Kaikki pysähtyi kerta kaikkiaan.

Martti Koljonen oli pienempi, joten sodan syttyminen ei ole hänellä niin tarkasti muistissa.

– Olettaisin muistavani. Semmoisia keskusteluja kävivät, että 1936 oli ollut syvä lama ja vuosina 1937-39 rupesi elintaso nousemaan, mutta nyt se sitten loppui.

Martti Koljonen oli kuitenkin paikalla silloin, kun Pihtiputaan miehet lähtivät talvisotaan Jukolan pihasta. Lähtöhän tapahtui jo lokakuun puolivälissä, jolloin armeijaa alettiin valmistamaan taisteluihin ylimääräisissä harjoituksissa sodan uhan lähestyessä Suomea.

Miehet etenivät polkupyörillä ja hevosilla Pyhäsalmen rautatieasemalle, josta matka jatkui Ouluun ja myöhemmin Kuhmon rintamalle jalkaväkirykmentti 25:n III:n pataljoonan taisteluihin.

– Totta kai me poikaset siinä pihalla pyörittiin. Kun Antti meni Jukolaan, niin minähän lähdin katsomaan mitä siellä oikein tapahtuu. Antti Anttila kasvoi aikuiseksi meillä Pääkkölässä ja oli talon töissä. Samanlaisia oli vähän joka talossa, kun ei ollut kouluja ja lapsia paljon.

– Antti opetti toisia ajamaan polkupyörällä ja hän saikin useamman pysymään pyörän päällä. Oli se jotenkin niin erikoista, kun miehiä kertyi kaikenmaailman ja sitten niitä lähti jonossa menemään Pyhäsalmeen. Mutta eihän sen ikäiselle sota ollut sellainen asia. Tämä muisto minua kuitenkin seuraa loppuun asti.

Antti Anttilan vanhin veli Arvi oli ensimmäinen pihtiputaalainen, joka kaatui talvisodassa. Kaikkiaan sota vaati 46 pihtiputaalaista uhria.

Maija Kumpulainen ja Anna-Liisa Siivola olivat pikkulottia. Maija oli Elämäjärvellä, jossa opettaja Hilja Valjakka veti lottatoimintaa, ja Anna-Liisa kirkonkylällä, jossa hän muistaa Martta Kanasen, myöhemmin Raasakan tehneen valtavan työn. Anna-Liisa oli esimerkiksi Jukolan keittiössä auttamassa monenlaisissa tapahtumissa.

Maija Kumpulainen muistaa, kun pakettien kokoaminen alkoi.

– Rintamalle piti neuloa ja ommella kaikkea lumipuvusta alkaen. Elämäjärvellä naiset tulivat rukit kainalossa, eikä katsottu mikä oli aatesuunta. Kaikki oli niin yhtä ja samaa, oli sitten torppa tai talo. Villasta kehrättiin langat ja sitten vasta neulottiin.

– jattelen omaa äitiä, miten hän ompeli yölläkin flanellisia housuja ja paitoja. Sukkiakin neulottiin ja hyvin paljon lähetettiin tuntemattomille sotilaille ilman osoitetta. Minkä työmäärän ne ihmiset ovat sodan aikana tehneet!

Anna-Liisa Siivola huomauttaa, kuinka naiset olivat päivän kiinni navettatöissä ja illaksi kokoonnuttiin ompelemaan.

– Se oli täysi se päivä.

Martti Koljonen haluaa korostaa, ettei sen sitkeämpää elämänkantajaa ei ole kuin äidit. Kymmenen lastakin saatettiin tehdä ja isot navettatyöt päälle.

– Naiset tekivät vielä enemmänkin kuin miehet rintamalla, ja saivat vielä pelätä, milloin pappi ajaa pihaan. Pelko oli aina päällä, että kenen vuoro oli nyt. Ja vähän sieltä terveitä miehiä rintamalta tuli. Mikä muisto kenenkin muistoissa oli.

Toki nuoremmatkin joutuivat tekemään oman osansa.

– Ei silloin ollut sellaista lapsuutta. Jokainen teki voimiensa mukaan, Martti Koljonen tuumaa.