Kolmas kerta toden sanoo, kertoo meille suomalainen sanalasku. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaakaan, ei vielä tiedä, mutta täällä sitä ollaan taas!
Aluillaan on meikäläisen kolmas kesä toimittajan hommissa ja olen täysin rehellinen, kun sanon odottaneeni tänne pääsyä. Tulevan kesän seikkailujen ajatteleminen on kutkuttanut vatsanpohjassa jo pidemmän aikaa.

Takana on nyt kaksi vuotta suomen kielen opintoja, mutta jää nähtäväksi onko sillä vaikutusta paikallislehden sivuille kirjoittamiseen. Mutta ei siellä Jyväskylässäkään sentään pelkillä luennoilla istuttu. Kaikenlainen opiskelijaelämään kuuluva oheistoiminta on pitänyt kiinni käytännössä, ettei elo kävisi liian akateemiseksi. On keitetty kahvia, väsätty ainejärjestölehteä, kiikutettu ilmoituksia ympäri kampusta, valokuvailtu ylioppilaskunnan juhlajulkaisua varten, nosteltu painoja punttisalilla ja lauleskeltu kuorossa.

Joskus tuntui, että nämä opettivat minulle enemmän kuin diskurssien ja infiniittisten rakenteiden pänttääminen luennoilla ja oppimistehtävien äärellä. Vaikka ei niidenkään opiskelu varsinaisesti mitään pakkopullaa ole, kieliasioista kun innostuu välillä miltei luvattoman paljon.

Lomaillakin kyllä ehdin. Opiskelukiireiden loputtua lähdimme kaverin kanssa Britteinsaarille Lontooseen katsomaan ison maailman menoa ennen töiden alkua. Molemmilla kun kesä kuluu mukavasti toimittajan hommissa. 

Kaikenlaista sitä tulikin viikon aikana nähtyä ja koettua. Oli huvittavaa, että alussa henkäilimme ihastuksissamme yhteen ääneen kaikelle mitä vastaan tuli: taloille, kaupoille, ravintoloille ja kukkapuskille, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä vähemmän kuului huokailua. Yksi reissun parhaimmista puolista olikin se, että sain tulla takaisin tänne kauniiseen pohjolaan ja kotokonnuille Pihtiputaalle.

Ei sitä täällä asuessaan tajunnut, kuinka hienoon paikkaan on syntynyt, mutta kun tuolta reissulta palatessa katseli linja-auton ikkunasta kesän loistoon puhkeavaa keskisuomalaista luontoa, ei voinut muuta kuin ihastella. Ei sillä, että minä mikään puolueeton olisin tästä asiasta puhuttaessa. Kotihan tämä on. Edelleen, ja se vain vahvistuu mitä kauempana käy.

Nyt on aika hetken verran taas elää arkea ja tehdä töitä Pihtiputaalla. Älkää siis ihmetelkö, jos vastaan tulee silmälasipäinen kamera kaulassa kulkeva tyttö, jolla on suupielet korvissa tai pieni huolen ryppy otsalla siksi ettei oikea paikka satu heti löytymään, sillä se olen minä työn touhussa. Ja sitä minä olen odottanut.