Työpaikalla pitää olla tehokas, iltaisin pitää olla tehokas ja viikonloppuisin pitää olla tehokas.
Vuodessa on pari kuukautta, jolloin ketään ei kiinnosta tehokkuus kuin sen kahdeksan tuntia työpaikalla. Sen aikana valo on ehtinyt tulla ja mennä ja jos hyvin käy, siitä on saattanut jonkun välähdyksen huomatakin.
Mutta kun kevät tulee, ihmiset hullaantuvat siitä että päivä pitenee. Ja kun päivä pitenee, kaikilla on yhtäkkiä lisää energiaa ja iltaisin saadaan muutakin aikaan kuin pakollinen makaronimössö ja salkkareiden katsominen.
Muiden intoillessa päivän pidentymisestä ei enää edes kehtaa sanoa että ei jaksa. Vaikka on ihan ok, jos ei jaksa. Mutta se taas on sietämätöntä, jos on laiska.
Kaikilla on jatkuvasti huono omatunto omasta laiskuudesta. Sitä voi nähdä kaikkialla: sotkuisessa työpöydässä, ylimääräisissä kiloissa, hiekkaisessa autossa, leikkaamattomassa nurmikossa ja pesemättömissä ikkunoissa.
Laiskuus on se ultimaalinen paha. Meikkiguru Helena Rubinstein on sanonut, että ei ole olemassa rumia naisia, on vain laiskoja. Himotreenaaja Jutta Gustafsberg taas voisi sanoa ettei ole olemassa lihavia ihmisiä, on vain laiskoja.
Kevään jälkeen, kun kevätsiivous ja muut suoritteet on hoidettu pois alta ja monot työnnetty varastoon, tulee kesä, joka on suorittajalle kevättäkin pahempi aika. Silloin ei riitä, että selviytyy arjesta, vaan pitää suunnitella kesälomaa. Siis sitä kuukautta, johon koko edellisen vuoden uurastus huipentuu.
Kun loma kerrankin koittaa, siitä ei voi hukata päivääkään, vaan silloin on tehtävä kaikki se, mitä ei töiltä, harrastuksilta, lasten kuskaamiselta, lumitöiltä, talon lämmittämiseltä, siivoamiselta ja tiskaamiselta ehdi muulloin tehdä. Ja se vaatii organisointia.
Siitä tulikin mieleeni yksi hauska esimerkki. Väsytettyään itseään koulussa ja töissä kaverini sanoi kapinallisesti, että varmasti menee lomalla metsään, kiipeää puuhun omaan rauhaan ja lukee kirjaa. Ajatus oli hieno ja toteutettavissa, eikä mitenkään suuruudenhullu.
Pointti oli hellyttävä: olla kuin Peppi Pitkätossu, arjen yläpuolella ja kaukana aikuisen velvollisuuksista ja rajoitteista. Mutta loppujen lopuksi toteutus ontui. Puussa oli epämukavaa eikä kirja pysynyt auki. Tietenkin kaveri koki sen epäonnistumisena.
Mutta eikös vanhassa sananlaskussakin sanota, että laiskuus on hyvä lahja kun sen osaa oikein käyttää.
Joten mitä jos olisi vain kerrankin mennyt sieltä missä aita on matalin? Niin kai Peppikin olisi tehnyt.
Niina Luomala
