Jo keväällä tiesin, että joudun loppukesällä leikkaukseen. Kyse ei ollut vakavasta, joten odottelin leikkausaikaa rauhassa. Mitä nyt muutaman kerran heräsin aamuyöllä hikisenä painajaisiin, joissa minulta vietiin milloin mikäkin ruumiinosa.

Armeijaan lähteviä nuoria ja raskaana olevia naisia pelotellaan edessä olevilla kokemuksilla. Läheiset ja vähemmän tutut valaisevat heille vuosien, jopa vuosikymmenten aikana värittyneitä koettelemuksiaan.

Leikkausjonoon kuuluminen laukaisee saman reaktion. Minua opastettiin varmistamaan vielä operaatiopöydällä kirurgilta, että hän tietää varmasti upottaa veitsensä oikealle puolelle kehoa.

Ettei vain käy niin kuin sille yhdelle potilaalle, jolta leikattiin väärä sormi. Lääkäri huomasi asian ajoissa ja viilteli samalla kuntoon oikean sormen. Selityksen maku oli voimakas, kun potilaalle kerrottiin syy, miksi lastoitettuna oli yhden sijasta kaksi vierekkäistä sormea.

Tieto leikkauksesta tuli hyvissä ajoin. Samalla sain puhelinnumeron ja soittoajan. Ilman soittoa operaatio uhattiin perua. Soitin ajoissa. Hetken pimputusmusiikin kuuntelun jälkeen puhelimeen vastattiin.

Vastaaja jakoi tarkat ohjeet leikkaukseen valmistautumisesta ja sairaalaan tulosta. Keskussairaalassa piti olla ennen aamuseitsemää. Olin tarkistanut, että yleisillä kulkuneuvoilla en ehdi, joten minua pyydettiin tilaamaan taksikyyti Kelan tilauskeskuksesta. Niin tein.

Auto luvattiin lähettää pihaan puoli viideltä.
Lupaus piti. Siistissä mersussa oli kyydissä toinenkin asiakas. Juttu luisti, yhteisiä tuttuja löytyi ja matka oli hujauksessa ohi.

Sairaalassa koin saman tunnelman kuin armeijassa. Paremmin tietävät ohjasivat eteenpäin. Riitti kun seurasi ohjeita eikä ajatellut.

Omat vaatteet otettiin pois ja puin päälle sairaalan kamppeet. Operaatio käytiin vielä läpi hoitajan kanssa. Samalla nielaisin kaksi isohkoa pilleriä. Palasin odotushuoneeseen. Ruumiiseen virtasi rauha.

Pian tuli kaksi noutajaa, vakituinen ja harjoittelija. Kaikissa vaiheissa jokainen esitteli itsensä.
Leikkaussalissa kehoon kiinnitettiin piuhoja ja käteen upotettiin tippaneula. Selkäydinpuudutus ei tuntunut missään.

Jalat olivat kohta kuin kaksi ratapölkkyä. Kirurgi tuli, selosti tilanteen ja aloitti. Kyselin haavan pituudesta ja siitä, miltä leikkauskohdan lähellä näyttää. Kaikki oli kunnossa.

Verisuonten poltossa nenään tulvahtanut paistuvan grillimakkaran tuoksu sai veden kielelle. Olin ammattilaisten käsissä.

Kotiin palasin samana iltana tyytyväisenä, mutta tokkurassa.