Jos pohjoismainen hyvinvointi joskus saattelee ensimmäisen ihmisen sataviisikymmentävuotiaaksi, tuo juhlittu sankari ihmettelee paikallislehden haastattelussa, että jopas elämä meni ohi äkkiä. Todennäköisesti hän ei osaa sanoa, mihin vuodet hujahtivat.

Sadassaviidessäkymmenessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Pihtipudas-Seuran arkiston vanhimmat valokuvat todistavat muutoksesta. Kuvista näkyy, miten liikenne sujui höyrykäyttöisellä Kolima-laivalla, miltä näytti Heikki Kinnusen hankkima Alvajärven ensimmäinen auto, höyryveturin kiskoman junan tulo Pihtiputaan asemalle tai varhaiset puimakoneet.

Kuvat paljastavat, miten kylät ja kirkonkylä ovat muuttuneet. Kuka muistaa vielä Lotta-kioskin keskellä kirkonkylää tai tienviitat etäisyyksineen maailman metropoleihin.

Kuvat kertovat elämää helpottavista teknisistä edistysaskelista ja ihmisten ilon hetkistä, mutta karulla tavalla myös kansakunnan synkistä vuosista. Historiaan jäivät sodan ja menetysten vuoksi vuodet 1918, 1939-40 ja 1941-45.

Vanhat valokuvat auttavat ymmärtämään vuosikymmenten aikana tapahtuneen kehityksen vaikutuksia ihmisten arkeen.

Suorastaan hätkähdyttävä on kuva pyykkäreistä Koliman rannalla. Pyykkivesi otettiin järvestä ja kuumennettiin muuripadan alla. Pyykit pestiin käsin padassa ja huuhdeltiin järvessä. Pesuaineena oli lipeä.

Tämän päivän kotitaloudessa puoliso nakkaa pyykit vuorollaan koneeseen, lisää pesuaineen ja käynnistää oikean ohjelman. Odotellessa voi istua tietokoneella, tsättäillä somessa, lueskella tai hoidella kotitöitä kutakin tehtävää varten kehitettyä tekniikkaa käyttäen. Hetken päästä puhtaat vaatteet odottavat kuivumaan ripustamista tai koneella kuivausta.

Sataviisikymmentä vuotta on pitkä aika – ja kuitenkin niin lyhyt. Elintason nousu on mullistanut elämämme ja asenteemme, mutta perustarpeiltamme olemme pysyneet aika lailla samanlaisina. Tarvitsemme toisiamme, toistemme läheisyyttä, hyväksyntää ja lämpöä.