Siirtyessään uudelle vuosikymmenelle ihminen käy läpi elämänkaartaan. Oma mieleni on palannut toistuvasti sinne lapsuuteni ja nuoruuteni kasvumaille Kinnulaan, josta olen ammentanut elämäni ensieväät.

Ensimmäistä vuosikymmentäni varjosti sota pelkoineen ja monine raskaine tuliaisineen. Siitä huolimatta koen eläneeni turvallisen ja hyvän lapsuuden.

Tänään puhutaan sylikokemuksen merkityksestä lapsen elämässä. Enpä muista koskaan istuneeni vanhempieni sylissä. Kädet olivat täynnä työtä; ei ollut aikaa. Äiti oli joko navetassa, pellolla tai lieden ääressä – tietoisuus tästä korvasi sylin. Äiti oli läsnä.

Oli myös hyvät naapurit ja koko kylä. Yhteisöllisyyttä ei tarvinnut aikamme tapaan etsiä ja perään kuuluttaa. Koettiin yhdessä ilot ja surut. Oli pienelle tytölle suurta juhlaa istua hautajaistalon puulaatikon päällä syömässä nisua ja juomassa kahvia, kun oli vienyt hautajaisvalmisteluihin maitohinkin (juuri muita perhejuhliahan ei ollutkaan).

Ei pantu luutaa lukottoman oven päälle; naapuriin sai mennä ja siellä olla. Ei ollut televisiota, radiosta ja puhelimesta puhumattakaan. Samulan lasten kanssa leikin päivät pitkät, söin mummon tarjoamaa ruispuuroa (jonka maistumista mummo vauhditti sanomalla sen maistuvan mansikalle) ja papan kamarissa käytiin kuuntelemassa Markus-sedän lasten tunnit.

Ilo pantiin kiertämään myös työtä tehdessä; osattiin yhdessä tekemisen taito. Elävänä nousevat mieleen ”perun nostotalkoot”, puintipäivät, lahnan perkaukset ja yhteiset pyykkipäivät Toikkasen rannassa. Me lapset pyörimme mukana ja nautimme yhdessä olosta…Tappaiskeiton maku tuntuu vieläkin suussa!

Kulttuuri ja aate pitivät hengissä. Olin itsekin pikkulotissa. Mikko Nykänen muokkaili savolaissyntyisiä ”Viänäsrunoja” Kinnula-henkisiksi ja Artturi Jämsénin kanssa kuljin tupailloissa lausumassa runoja. Juhlien järjestämiseen ei tarvittu rekvisiittaa. Ne syntyivät yhteisestä innostuksesta.

Traumaattisiakin muistoja sieltä on. Olin silloin jo aika pullukka. Näytelmässä kreppipaperista tehdyt housut halkesivat takaa ja minun täytyi koko loppunäytelmän ajan välttää selkäpuolen kääntämistä yleisöön.

Millaisia mahtoivat olla koulutuksen määrärahat? Varsin vaatimattomista aineksista ja yksinkertaisin välinein luotiin toimiva opetus. Muistan lähinnä askartelulaatikon, jossa oli eri muotoisia ja värisiä pahvipalasia ja tikkuja; lieneekö ollut rahan kuviakin sekä mustekynän ja -pullon. Hernepussi inspiroi voimistelutunnilla monenlaisiin liikkeisiin. Liikuntaa saimme myös puolukkametsässä ja Puiston perunapellolla, mistä haettiin koulukeittolaan raaka-aineita.

Ikävää oli, että monen lahjakkaan kinnulalaisen tie oli katkennut kansakouluun, kun koulut olivat kaukana ja välineineen ja kirjoineen maksullisia eikä rahaa ollut.

Kinnulalaisten kekseliäisyys tuli ikätovereitteni avuksi, kun vanhemmat yhdessä palkkasivat keskikoulun teoria-aineiden opettajan ja järjestivät lukukausittaisen tenttimismahdollisuuden Kannukseen.

Itselleni tämäkin tie avautui isän kuoleman ja äidin ikääntymisen vuoksi vasta ystävällisen mesenaatin avulla ja jatkoonkin selvisin sisarusteni tuuppaamana. Koulun voi sanoa olleen suuri etuoikeus; ei ikävä velvollisuus, niin kuin tänään helposti ajatellaan.

Koen kinnulalaisuuden ainutlaatuisena yhdistävän siteenä. Sama tunne tuli viime sunnuntaina, kun sain syntymäpäiväjuhlaani entisiä ja nykyisiä kinnulalaisia. Meillä oli samansuuntaisia muistoja. Siellä liikkuessaan voi kokea monien entisajan ”hyveiden” yhä säilyneen. Älkää niistä luopuko!

Kärkisen sillalla ajellessani laulan usein ”Oi päivät seutuvilla Päijänteen…..” Yhdistän sen ajatukset kuitenkin koko Keski-Suomeen ja erityisesti sinne lapsuuteni maisemiin.

Eväät ovat kantaneet kauan ja kauas!

Hellin Torkki