Kirjoittelin juttua uudesta opetussuunnitelmasta, ja tietenkin omat kouluajat tulivat mieleen. Aloin miettiä, mitä minä oikeastaan opin.
Ikävää sanoa, mutta iso osa koulussa jaetusta tiedosta on hävinnyt päästäni. Pelkään pahoin, että näin on käynyt heti sen jälkeen, kun olen vastannut kulloistakin aihetta koskevaan kokeeseen.
Ihminenhän oppii kunnolla vain sen, minkä haluaa oppia. Valtaosan tieto- ja taitopohjastani olen kerännyt joko muilta ihmisiltä lähinnä työpaikoilla ja opiskelijaelämässä tai omalla ajallani lehdistä ja kirjoista lukemalla sekä sähköisiä viestimiä seuraamalla. Ja myös kantapään kautta.
Opin toki kansakoulussa plus- ja miinuslaskut, kertomisen ja jakamisen. Ne ovatkin ainoita asioita, joita olen tähän asti tarvinnut matematiikasta. Prosenttilaskujakaan en enää osaa. En oppinut koulussa edes lukemaan, sillä osasin lukea jo ainakin nelivuotiaana.
Olin keskitason oppilas noin kahdeksan keskiarvolla. Eniten kiinnostivat historia, yhteiskuntaoppi ja maantieto, joten viihdyin hyvin niillä tunneilla. Sieltä ovatkin peräisin parhaiten päähän jääneet asiat.
Myös suomen tunnit menivät mukavasti. Kielioppi ja aineet luistivat, ja siitä sainkin ajatuksen hakeutua toimittajaksi. Kun ammatinvalinta tuli eteen, en olisi oikeastaan osannut tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.
Kielistä sain alkeet haltuun, mutta eihän koulussa kieliä oppinut puhumaan 1970-luvulla.Sillä puolella yliopisto antoi ehkä eniten, kun kieltä pääsi oikeasti käyttämään. Biologiasta, kemiasta ja fysiikasta en ymmärrä vieläkään mitään.
Tämän kaiken aika karulta kuulostavan selityksen jälkeen voin silti sanoa, että koulussa oli yleensä aika hyvä olla. Nyt toivotaan, että opiskelu olisi iloisempaa, mutta kai minäkin olin ihan iloinen opiskelija. Ei silloin osannut vaatia sen enempää osallistumista ja toimintaa oppitunneille.
Osallistumisesta sain tarpeekseni jo pikkupoikana kansakoulussa, kun puutöiden sijaisopettaja seisotti meitä iäsyydeltä tuntuvan ajan rivissä veistoluokassa.
Tapaushan on todellinen klassikko. Joku oli porannut reiän puuseessä poikien ja tyttöjen vessojen väliseinään, ja syyllistä ruvettiin etsimään heti kunnon kuulusteluilla. Sitä kesti niin kauan, että minulta meni hermot. Rupesin rääkymään, kun tuli paha mieli.
Sijainen tietysti riemastui ja huusi, että haa, sieltäkö se reiän poraaja löytyikin! Koetin nyyhkiä, etten se minä ollut.
Lopulta tyyppi uskoikin. Ajatteli kai, ettei noin surkea rääpäle saisi ikinä päähänsä tirkistellä tyttöjä. Muistaakseni tekijä ei ikinä paljastunut.