Kotiseudun Sanomissa 17.8. 2016 oli kuva ja teksti Muurasjärvellä asuneesta Pitkä-Heikistä. Nimi oli minulle outo, mutta mies tuttu.
Hän asui noin kahden kilometrin päässä kotoani ja tunsimme hänet nimellä Iso-Heikki.
Samalla nimellä hänestä puhuivat tuntemani kyläläiset, en tiedä millä alueilla nimi Pitkä-Heikki tunnettiin ja oliko Pihtiputaan seurakunnan kirjassa nimenä Iso-Heikki vai Pitkä-Heikki.
Lehden kuva ja teksti inspiroi minut muistelemaan. Vaikka Heikki asui lähellä, tapasin häntä harvoin, mutta siitä huolimatta on miehestä jäänyt mieleeni muistoja.
Muurasjärven koulun viereisellä tiellä näimme joskus Heikin taluttavan pyöräänsä. Pyörä oli aikuisten miesten pyörä, varustettu suurilla kumeilla, mutta Heikin sitä taluttaessa pyörä näytti pieneltä. Heikin kädet riippuivat suorina ohjaintangossa, kun Heikki lähti polkemaan, polvet nousivat lähelle käsiä.
Kylällä kertoivat, että Heikkiä oli pyydetty poliisiksi Helsingin olympialaisiin, oli luvattu poliisin puku ja palkka. Olisihan hän ollut kunnioitettava näky kisavieraiden silmissä, mutta Heikki torjui kutsun: ”Minä en lähe koiran virkaa hoitamaan.”
Seurasin koulumatkallani tien ohessa työskentelevien miesten keskustelua, siitä jäi muistiini vain yksi lause: ”Heikillä sitä on voimaa.” En muista sanojaa, mutta hän oli oikeassa.
Isä oli tehnyt hankintakaupan yhtiön kanssa ja aikoi pyytää naapurin Matin hakkaamaan, itse isä ajaisi puut tien varteen hevosella. Kun puiden ostaja Jussi Poutanen kuuli aikeesta, hän toppuutteli, ettei Matti kelpaa yhtiölle. Matti ei osannut silloin kunnostaa sahaansa niin, että tukkien päät tulisivat suoriksi.
Isä kertoi myöhemmin, ettei Heikin kanssa tarvinnut kankia suurtenkaan tukkien nostamiseen. Savotan lähestyessä loppua, tuli eteen todella suuri tukki. Isä oli arvellut, että jokohan nyt pitää nostaa kangin avulla. Heikki oli vastannut, että kun ei tähän mennessä ole kankia tarvittu, ei tarvita vieläkään.
Heikin ohjeen mukaan he olivat aluksi nostaneet tukin latvapään takareelle, sen jälkeen Heikki pyysi isää ohjaamaan tukin latvapään etureelle. Itse Heikki istui tukin latvan päälle, jolloin tyvi liikkui kevyesti isän ohjauksessa.
Kerran pelkäsin vähän Heikkiä. Ajoimme hevosella kotiin iltapimeällä, ohitimme Heikin ja jonkin toisen miehen. Heikki pyysi päästä rekemme kannaksille ja pääsikin. En ole ennen enkä jälkeen ollut yhtä lähellä isoa miestä. Pelkäsin kun hän hiukan horjui pääni yläpuolella.
Kymmeniä vuosia myöhemmin tutustuin Heikin nuoruuden työhön, Iso-Heikin valtatiehen. Kun Imatran voima suunnitteli suurta sähkön siirtolinjaa, oli Heikki tasannut polkua suunnittelijoille ja muille herroille, lapio ja kanki välineinään. Siitä jäi helposti käveltävä polku vuosikymmeniksi kaikille sillä seudulla liikkuville.
Oli Heikillä jätkän huumoriakin. Olisivatko työnjohtajat moittineet propsiristikoita mataliksi, vai muusta syystä, oli Heikki tehnyt yhden ristikon todella korkeaksi.
Yhdessä sukulaismiehen, Eskon kanssa he olivat sitä kasanneet. Heikki pitkänä miehenä nosti propsia korkealle, Esko oli ristikon päällä ottanut niitä vastaan ja vielä nostanut ristikon korkeutta.
Mahtoi hevosmiehellä olla ihmettä, miten niitä ylimpiä rekeen ohjaisi.
Kerran muistan Heikin käyneen meillä. Meillä oli silloin asuttavana pieni mökki, Heikin piti kumartua ovesta tullessaan. Siirtola, missä Heikki asui, oli vielä pienempi. En ole siellä koskaan käynyt sisällä, mutta olen miettinyt, mahtuiko hän seisomaan suorana kotonaan. Ainakin ovissa piti kumartua.
Siirtola oli lähellä Junganjärven yksityistä tietä, mutta vain kävellen sinne pääsi. Tie oli saviliejuinen niin, että kun ajoin heiniä kotiini Mattilan suolta, pääsin tyhjällä kärryllä suolle Siirtolan ohi. Kotiin ajoin kuorman kanssa mutkan ja hyvien teiden kautta.
Siirtolasta oli Korhosperän suuntaan kova tie, mutta niin kivinen, ettei autolla ollut sille asiaa.
Nykyisin Siirtola on purettu, sen pihatie kynnetty pelloksi, talvisin on sieltä vedetty hiihtolatuja, mutta harva siitä kesäisin kävelee.
Kalervo Kantola