Lukijalta Lukijalta

Pienenä tyttönä paimenessa

Kukapa ei haluaisi viettää viikkoa lammaspaimenena suloisessa Suomessamme ja vielä maksaa siitä.

Luettuani artikkelin lammaspaimeniksi haluavista muistuivat mieleeni omat lapsuuden kesät 1950-luvulla lehmipaimenena järven rannalla.

Paimensin lehmiä vähän vanhemman siskoni ja nuoremman veljeni kanssa. Joka arkipäivä aamulypsyn jälkeen johdattelimme lehmät kivisiä ja luolikkoisia kinttupolkuja pitkin kahden kilometrin matkan laitumelle Lammasniemelle.

Evääksi reppuun laitoimme maitopullon ja leipäpalat, maidon laitoimme perille päästyämme jonnekin luolankoloon, jossa se pysyi kylmänä, ja kyllä se oli hyvää leivän kanssa.

Lisäksi meillä oli kahvipannu ja sytytimme pienen nuotion, jossa keitimme omasta mielestämme parhaat päiväkahvit. Joskus meillä oli mukana perunoita, joita paistoimme nuotiossa.

Päivä kului onkien kaloja, välillä kävimme uimassa, toisinaan lehmät karkasivat naapurisaareen syödessään kortteita umpeen kasvaneessa salmessa. Saaresta pois lehmiä ajettaessa tartuimme kiinni lehmän häntään ja uimme omalle rannalle.

Vaikka paimensimme oikeita lehmiä, leikimme käpylehmillä, joille teimme tikuista jalat. Ulpukoista saimme oikein ison possufarmin. Riemu oli suuri, jos satuimme saamaan variksenpojan kiinni.

Veimme sen kotiin elättivarikseksi, mutta usein sille kävi kuten ”Kaarle kolmannelle”, että se lähti ”mehtävaristen” matkaan.

Rannalla oli miesten pyörä, jonka isä nosti veneeseen asioidessaan kirkonkylällä. Päivän kohokohta oli, kun me opettelimme ajamaan pyörällä tangon välistä. Eihän se helppoa ollut, mutta ajamaan opimme pienten kuperkeikkojen jälkeen. Kyllä me monta kertaa saatiin pyörän ketju rikki ja muistaakseni ei silloin päätä silitelty, jos isällä olisi ollut kiire asioilleen.

Meillä oli koivu kellona. Olimme laittaneet tikut merkiksi, mihin kellonaikaan koivun varjo oli missäkin, ja siitä katsoimme aurinkoisina päivinä kellon ajan. Kun kello tuli neljä, lähdimme kotiin lehmien kanssa.

Ukkosta ja käärmeitä pelkäsin, käärmeiden kerrottiin jahtaavan ihmisiä selkä luokilla (selkä koukussa korkealla).

Jälkeen päin ajatellen oli suoranainen ihme, etteivät elikot katkoneet jalkojaan siellä luolikolla, mutta nämä suomenkarjan lehmäthän olivat pieniä ja ketteriä nykylehmiin verrattuina.

Ne saivat käyskennellä kesät laitumella ja syödä tuoretta ruokaa, niistä saatu maito oli oikeaa luomumaitoa. Nimet olivat omakeksittyjä Helunoita ja Mansikoita ilman korvamerkkejä.

Eihän ne lehmät paljon lypsäneet, mutta maito oli rasvaista ja valkuaisainepitoista. Maito separoitiin ja kirnuttiin voiksi kotona.

Myöhemmin, kun maitoa kuljetettiin meijeriin ja meijeri palautti kuoritun maidon takaisin tuottajalle, ei kenenkään mieleen edes olisi juolahtanut juoda sitä kurria. Kurri juotettiin jauhoilla suurustettuna vasikoille ja sioille.

Maitotuotteita ei paljoa voin ja juuston lisäksi jatkojalostettu, hylatuotteista puhumattakaan. Jos jollekin maitosokeri aiheutti ilmavaivoja, niin kyllähän maailmaan päryytystä mahtui. Kaikki kananmunatkin olivat luomumunia samoin kuin perunat.

Vilja oli puhdasta, omassa pellossa karjanlannalla kasvatettua, riihessä kuivatettua, ilman rikkaruohojen torjunta-aineita tai geenimanipulointia.

Koko kesän käärmeiden pelossa, ilman sukkia pidetyt kumikengät olivat tehneet sääriin ”variksensaappaat” (hiertymät), joita sitten yritimme saunassa pehmitellä kuka milläkin tavoin.

Talvella oli mukava muistella ja lauleskella ”jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulaltain ja kiiruhdin karjateille”.

Toini Hämäläinen
Saarensalmi

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>