Kävin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Virossa. Eteenpäin on menty ja hintaero pohjoiseen naapuriin on kaventunut, mutta silti sen huomaa.

Ilmapiiri oli syksyn pimeimpään aikaan valoisa, mutta hengitysilmasta aisti, että lämmityksessä käytetään palavaa kiveä.

Pikkuasiat jäävät mieleeni. Nyt kiinnitin huomiota molemmin puolin Suomenlahtea siihen, että matkustajia varoitettiin satamaterminaaleissa afrikkalaisesta sikarutosta.

Viro kuuluu niihin maihin, joista sian ja villisian lihan, raakalihavalmisteiden, sianlihavalmisteiden ja muiden sianlihaa sisältävien tuotteiden tuontia on rajoitettu afrikkalaisen sikaruton takia. Syy on yksinkertainen. Ruton ei haluta leviävän Suomeen.

Sikaruton kanssa ei ole leikkimistä. Huomasin viikon takaisesta Maaseudun Tulevaisuudessa otsikon, jossa kerrottiin sikaruton iskeneen jättitilalle Kiinassa.

Hyvä otsikko ohjasi lukemaan pienemmälläkin painetun präntin. Jutusta selvisi, että sikarutto oli rantautunut 73 000 sian tilalle Suihuan kaupungissa Koillis-Kiinassa. Tilan 15 000 emakkosikaa tuottavat vuodessa 385 000 lihasikaa. Huh!

Eläinlukemat paljastavat ruoantuotannon järkyttävän keskittymisen, mutta myös sen, että ruoka on yhä enemmän monikansallista liiketoimintaa. Yksi jättitilan omistajista on tanskalainen investointirahasto. Tanskahan on tunnetusti iso sianlihan tuottajamaa. Jotkut ovat jopa ennustaneet, että Tanska hukkuu jossain vaiheessa sianpaskaan.

Sikarutto on tilanomistajille hymytön paikka. Tartunnan vuoksi tilan kaikki siat lopetetaan. Sama urakka on edessä sadalla muullakin kiinalaisella sikatilalla.

Maailman mittakaavassa suomalaiset sikatilat ovat pieniä ja vähenevät vauhdilla. Kasvatus on yleensä yhden perheen käsissä ja eläinmäärät korkeintaan satoja. Siksi myös eläinten hyvinvoinnista ja terveydestä huolehtiminen pysyy näpeissä ja riskit kohtuuden rajoissa.

En malta olla palaamatta tässäkin jutussa vanhaan, niin sanotusti hyvään aikaan. Aikaan, jolloin ympyrät olivat nykyistä pienempiä ja kananmunilla takuu.

Sisarusjoukkoni muodostui viidestä pojasta ja yhdestä tytöstä. Pituuden noustessa tarvitsimme aina vain enemmän syötävää. Voissa paistetut kananmunat olivat kaikkien suosikkeja. Lisäksi minä erikoistuin munakkaisiin.

Elämäjärvellä kun asuimme, haimme munia Ristolasta useampi kenno kerrallaan.

Kerran kompastuin kantamuksineni portaisiin ja rikoin koko lastin. Kotoa soitettiin Ristolaan, että mitäs nyt, saadaanko lisää munia. Ristolan isäntä vastasi, että ei hätää. Munilla on takuu.