Kevät ulkomailla oli siinä mielessä opettavainen kokemus, että opin tunnistamaan itsestäni monia piirteitä, joita en ennen ole tajunnut.

Siinä auttoi kovasti vaihdossa mukana ollut kaverini, joka huomautti asioista aina tasaiseen tahtiin naureskellen.

Olen tiennyt, että minulla on tapana välillä höpöttää, mutta ilmeisesti tempo kiihtyy aika ajoin niin nopeaksi, että puheestani ei meinaa saada selvää.

Siinä ei kuulemma toisaalta ole mitään ongelmaa, sillä hän on kehittänyt itselleen suodattimen minua varten, ja hänen sanojensa mukaan vain alle kymmenen prosenttia jutuistani menee perille. Jäljelle jää se, missä on edes pieni järjen hiven. 

Eikä hän ole ainoa suodattimen omistaja.

Yksi piirteistä on sellainen, mikä itseäni on hiljattain alkanut häiritä.

Olen tajunnut, että minua vaivaa aika ajoin päättämisen vaikeus.

Täytyy tarkentaa sen verran, että ongelmaa ei ole kuin omia hankintoja tehdessä. Sellaisia, joissa hinta ylittää sata euroa. 

Tai no, vähempikin riittää, tilanteesta riippuen.

Viime syksynä minulla oli edessäni uuden kannettavan tietokoneen ostaminen. Vanhani veteli viimeisiään ja sai aikaan kiukkupuuskia hitaudensa takia.

Pikkuveljeni auttoi minua etsimään uuden, sillä en ymmärrä niistä oikein mitään. Hän löysi minulle täydellisen yksilön.

Siinä vaiheessa vedinkin liinat kiinni, ja laitoin viestiä hänen lisäksi yhdelle kaverilleni, sekä äitilleni, joka ei ole mikään tekniikan ihmelapsi itsekään. Kaikella rakkaudella.

Jahkailin kaikille kolmelle asiaa parin tunnin verran. Lopulta veljeni soitti minulle ja sanoi seuraavat sanat: Nyt se pää kiinni ja tilaa se läppäri.

Minä tilasin.

Koskaan ei tee pahaa oppia itsestään lisää, sillä sitä kautta voi kehittää itseään haluamaansa suuntaan.

Tiedän, että höpötän välillä paljon ja joissain sanomisissani ei ole mitään järkeä, mutta koen sen olevan osa minua, ja se tuntuu aiheuttavan lähinnä huvitusta muissa ihmisissä. 

Kuitenkin tästä päättämisen vaikeudesta olisi ihan hyvä päästä eroon.

Kohtasin saman ongelman taas pari viikkoa sitten harkitessani yhtä ostosta. 

Lompsin keittiöön, jossa perheeni oli, ja aloin kysellä heiltä mielipidettä asiaan. Kaikki hiljenivät sillä sekunnilla, ja minä vain jatkoin höpöttämistä.

Kun lopetin, kuulin veljeni sanovan: nyt ette vastaa sille yhtään mitään.

Näin jälkeenpäin tilanne huvittaa, mutta kyseisellä hetkellä ei paljoa naurattanut. Menin omaan huoneeseeni jatkamaan jahkailua.