Kinnulan vanhin Vieno Piispanen täytti vapunpäivänä sata vuotta.
Virkeä kylänvanhin juhli ensin Kotipihan väen, työntekijöiden ja kunnanjohdon kanssa. Lauantain päivänsankari vietti suvun ja lähipiirin kesken seurakuntakodilla.
Joku kysyi, ottaako juhliminen voimille.
— Ei minua väsytä. Minä oon ihan kuin muutkin, Vieno vastasi.
Vieno kokemuspiiri on niin laaja, etteivät satavuotissyntymäpäivät ja hulina hetkauta.
— Ei ne haittaa. Mikäs siinä, Vieno sanoi ja lähti rollaattori tukenaan Kotipihan ruokasaliin tapaamaan kunnanvaltuuston puheenjohtajaa Esko Pelkosta ja sosiaalijohtajaa Kirsi Alonen-Kinnusta.
Esko Pelkonen piti ensimmäistä kertaa onnittelupuheen satavuotiaalle. Vieno on kolmas kinnulalainen, joka on saavuttanut sadan vuoden iän.
— Kun synnyitte, oli käynnissä ensimmäinen maailmansota. Olitte silloin jo sitkeä. Tuolloin lapsikuolleisuus oli suurta heikon ravitsemuksen, tuberkuloosin ja espanjantaudin vuoksi.
— Kinnula oli synnyinhetkellänne vuoden ikäinen. Olette vanhempi kuin Suomen valtio, Esko Pelkonen luetteli Vienon saavutuksia ja ojensi hänelle ruusut ja kunnan viirin.
Vieno hämmästytti yleisöä lukemalla sanasta sanaan Kelan pääjohtajan Liisa Hyssälän lähettämän onnittelukirjeen, ilman silmälaseja. Hetken päästä Vienon tarkkanäköisyys todistettiin toistamiseen.
Kun Kinnulan pitkäaikainen entinen kirkkoherra Heikki Järvinen istahti Vienoa vastapäätä, Vieno hiveli Heikin poskia ja sanoi.
— Työ ootte muuttunu niin kommeaks, ettei tuntis ollenkaa.
Sanavalmiuttakin löytyi, kun Paavolassa usein käynyt Heikki Järvinen uteli Vienon tulevaisuudensuunnitelmia.
— Kyllä se tämä vanhuus taitaa viijä hautaan, Vieno sanoi, mutta oli samaa mieltä Järvisen kanssa siitä, ettei ikä ole sairaus.
Kinnulan Kuukkasenperän Kalalahden taloon syntyi Iida ja Konsta Pekkariselle tyttö vapunpäivänä 1915. Vanhemmat antoivat tyttärelleen nimen Vieno Lyyli.
Vieno kasvoi ja tutustui naapurinpoikaan Toivoon. Vienon ja Toivon häitä tanssittiin kesällä 1936. Naimisiin mentiin sen jälkeen kun Toivo oli kunnostanut samalla kylällä sijaitsevan Paavolan.
Paavolassa elettiin sen ajan maatalon elämää. Navetassa ammui muutama lehmä ja tallissa asui isännän silmäterä, hevonen, jolla hankittiin talvisin lisätoimeentuloa metsästä.
Vilja, perunat, kasvimaan sato, maito, liha, villat, pellavat ja voi saatiin omasta takaa. Äiti opetti Vienon kirnuamaan voita niin hyvin, että siitä tuli kylän kaupan haluttu tuote.
— Siinä minä olin mestari. Toivo vei sitä kauppaan ja siellä kyseltiin, että millon sinun emäntäs taas kirnuaa.
Vieno oppi lukemaan pyhäkoulussa jo ennen kouluunmenoa.
Niemenkylän opettajan Rytökorven kanssa Vieno tuli hyvin toimeen.
— Taisin olla paremminkin sen lempilapsi, Vieno muisteli.
Vieno sai muitakin oppimaan. Hän valmensi heinänteon ohessa naapurin Voittoa niin hyvin matematiikassa, että tämä selvisi ehdoista.
— Voitto muisti korteilla maailmalta ja kävi täällä syksyllä minua kahtomassa. Voitto kysy, että onko se opettaja paikalla, Vieno myhäili.
Kertotaulu sujuu Vienolta vieläkin.
— Viis kertaa viis on kakskymmentäviis. Ja kymmenen kertaa kymmenen on sata, Vieno nauroi.
Paavolan väki muutti kirkolle rivitaloon vuonna 1993. Toivo lupasi hankkia isompiruutuisen television, kun hän täyttää sata vuotta. Haave ei toteutunut. Mutta yhteisiä avioliittovuosia ehti kertyä 63.
