Syksy. Lehdet tipahtavat puista, illat viilenevät ja kynttilät sytytetään palamaan. Villasukat jalkaan ja peiton alle. Talviunien paikka.

Tällainen naiivi runollisuus miltein helpottaa viimeisten uutisviikkojen jälkeen, jotka ovat täyttyneet pakolaisista, palkkamaltista ja pakkokeinoista. Mielenosoituksia, maahanmuuttajia ja masennusta.

Löytyy lakkoa, Lylyä ja luottoluokitusta. Kolme S:sää ja niin edespäin. Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Itselle on iskenyt lähes huono omatunto, kun omalla kohdalla kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

On opiskelupaikka, työpaikkoja kaksin kappalein, tulevaisuuden suunnitelmia ja kaikki on muutenkin ihan bueno.

Tilanne voi puolen vuoden kuluttua olla täysin toinen, mutta eikös sitä kuulu olla kiitollinen siitä mitä on juuri nyt. Näin olen ainakin vanhemmilta ja viisaammilta kuullut.

Käytännössä minäkin kuulun suomalaisen yhteiskunnan vähäosaisempiin. Opiskelija ja osa-aikatyöntekijä, vuoro- ja keikkatyötä.

Tulot ovat sellaiset, että niillä yksi ihminen selviää. Palkkaa ja tukia ollaan leikkaamssa ja lisäksi matkustan työn perässä satoja kilometrejä joka viikonloppu.

Suomalaisten työntekijöiden suuttumus on täysin ymmärrettävää. Jos minulla olisi muutama muukin suu ruokittavana, olisin itsekin helisemässä.

Pahinta Suomen nykyisessä tilanteessa ei kuitenkaan ole taloudellinen ahdinko tai velan kasvattaminen tuleville sukupolville.

Huolestuttavinta on ilmapiiri, jossa lapset tällä hetkellä kasvavat. Suomi on tänä päivänä jakautuneempi kuin koskaan syntymäni jälkeen. Ja voi olla jakautuneempi kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen.

Media omalla toiminnallaan entisestään vahvistaa asettelua. Keskustelupalstoja suljetaan, koska ihmiset eivät osaa käyttäytyä. Koulutuksen taso laskee jatkuvasti. Taloudelliset ja poliittiset päättäjät riitelevät siitä onko kaikki ay-liikkeen vika vai ei. Rakentavan keskustelun aika tuntuu olevan ohi ja turhautuminen leijuu ilmassa. Tällaisen riitelyn kulttuuriperinnönkö haluamme lapsille antaa?

Liekö kyseessä naiivin humanistin höpötykset. Itse koen kuitenkin olevani huolestunut suomalainen nuori, jonka kaunis, tasa-arvoinen ja sivistynyt kotimaa on uhattuna. Paras tapa huolehtia tästä isänmaasta olisi huolehtia siitä yhdessä.

Jopa yhteiskuntamme vähäosaisena, olen etuoikeutetumpi kuin valtaosa maapallon väestöstä.

Taidanpa Jyväskylään palattuani tarjota oluet parhaille ystävilleni. Ihan vain siksi, että minulla on heidät, ja koska voin nauttia elämästä.