Katselin lauantaina televisiosta kahta sykähdyttävää hetkeä: Suomen ensimmäistä 50 kilometrin hiihdon olympiakultaa 58 vuoteen ja Viron 100-vuotisjuhlia.

Tuntui hienolta, että virolaiset todellakin juhlivat sadan vuoden täyttymistä, aivan kuten suomalaiset juuri äsken. Niitäkin kommentteja nimittäin kuului, että eihän Viro ole ollut itsenäisenä sataa vuotta.

Se on totta, koska maa oli Neuvostoliiton miehittämänä vuosina 1940-1991, kuten muutkin Baltian maat Latvia ja Liettua. Ne itsenäistyivät Janajevin änkyräkoplan surkeasti myttyyn menneen ja vahvasti viinanhuuruisen vallankaappausyrityksen jälkeen. Siitä sai alkunsa koko Neuvostoliiton katoaminen kartalta joulupäivänä 1991.

Virolaiset osoittivat ylpeästi mutta turhia elämöintejä välttäen, että he ovat kuitenkin tunteneet sisimmässään olleensa itsenäisiä siitä asti, kun maa julistautui itsenäiseksi 24.2.1918. Sain itsekin kokea saman käydessäni Tallinnassa marraskuussa 1987, juuri ennen kuin Viron itsenäistymisprosessi alkoi päästä vauhtiin.

Marraskuisen loskan keskellä Tallinna näytti lohduttoman synkältä ja harmaalta kaupungilta, eikä suurin syy ollut sää, vaan neuvostoarjen ankeus.

Se ei ollut todellakaan mikään shoppailureissu, sillä kaupoissa ei ollut juuri mitään mielekästä ostettavaa ja ravintolat olivat nukkavieruja loukkoja, joiden ruokalistalta ei tahtonut löytyä kunnollista syötävää.

Surullisinta oli tutustua Moskva-kahvilassa virolaiseen Marikaan ja hänen taksia ajavaan poikaystäväänsä. Pääsin silloisen heilani kanssa heidän kyydissään ilta-ajelulle pimeään Tallinnaan ja innostuimme vastapalveluksena kutsumaan pariskunnan vierailulle Olümpia-hotelliin, jossa yövyimme.

Tavallisilta virolaisilta oli jyrkästi pääsy kielletty hotelliin, mutta jollain ihmeen tuurilla he pääsivät livahtamaan sisälle siivellämme.

Hotellihuoneessa jatkoimme jutustelua, joka ei paljon mieltä ylentänyt. Virolaiset olivat hyvin perillä elintasostamme Suomen televisiolähetysten ansiosta, ja Marika kertoi suoraan, kuinka heillä olisi valtava halu päästä eroon kaikesta neuvostomeiningistä. Teimme vielä seuraavana päivänä treffit kahvilaan Marikan kanssa.

Tulimme vasta paluumatkalla ajatelleeksi, mahtoiko salakuljetustempustamme koitua vaikeuksia näille kahdelle. Hotellihuoneet olivat tietenkin täynnä mikrofoneja.

Tallinnan reissun jälkeen oli juhlavaa seurata Viron itsenäistymistä uudelleen. Marikaan ja hänen kaveriinsa ei tullut enää myöhemmin pidettyä yhteyksiä. Olisi hauskaa tietää, mitä heille kuuluu nyt, ja muistella tuota marraskuista iltaa.