Raakel Pasanen varoitti kaksi vuotta sitten paikallislehdessä satavuotiaan kokemuksella pariskuntia hermostumasta yhtäaikaa. Kun jokin asia suututtaa, toisen on syytä lähteä muihin töihin. Toinenkin ohje hänellä oli. Hankaukset kannattaa sopia heti, viimeistään ennen nukkumaan menoa.Raakel iloitsee siitä, ettei hänen ole tarvinnut riidellä. 

Elämä sujuu muutenkin aika lailla samaa rataa kuin satavuotiaana, lauantaina 102 vuotta täyttävä Raakel sanoo.

Tai ei ihan.

– Niinhän tämä tuntuu, että minä nuorenen vaan. Jaksan pukea itseni, syödä ja mitäs täällä muuta tehdäänkään, Raakel sanoo ja naurahtaa iloisesti. 

Muutto Sopukan Poimulehtoon otti ensin koville, mutta alun ikävä ja itkeskely loppuivat, kun Raakel päätti, että menneitten murehtiminen saa jäädä ja hän kääntää katseen eteenpäin.

– On hieno asia, että vanhuksille on tällaisia paikkoja. Sopukassa on hyvä asua.

Raakel Pasanen syntyi Harmaalanrannan Kalliomäelle 27. heinäkuuta 1917. Suomi itsenäistyi vielä samana vuonna.

Raakelin huoneen seinälle on ripustettu Kultarannasta lähetetty satavuotisonnittelu, jonka ovat allekirjoittaneet Suomen kahdestoista presidentti Sauli Niinistö puolisoineen. 

Muistaminen on samalla kiitoskirje siitä, että Raakel on ollut työllään rakentamassa itsenäistä maata. 

Tekstiin on liitetty Zacharias Topeliuksen mietelmä: ”Se mikä on pysyväistä ja antaa elämälle arvon, ei ole maine, ei ylistykset, se on tehtävä, olkoon suuri tai pieni, jonka hyväksi olemme eläneet.”

Paljon työtä
hyvällä mielellä

Lapsiin luotettiin ennen asioissa, joihin nyt puuttuisivat sosiaaliviranomaiset.

– Olin jo hyvin uskottu lastenhoitaja kahdeksanvuotiaana. Hoidin naapurin vuoden ikäistä vauvaa ja nelivuotiaita kaksostyttöjä.

Raakelia tarvittiin, kun naapurin isäntä oli savotalla kauempana ja äiti lähti naapurin emännän kanssa asioille viikatesepän luokse. Talon vuonna 1912 syntynyt Veikko lupasi pitää lehmistä huolen ja lapset jäivät Raakelin vastuulle. Naiset joutuivat jäämään myrskyn takia yöksi.

Nälkä ei päässyt yllättämään, kun Raakel ja Veikko pitivät  lapsista huolta. Veikko päätti keittää maitoperut. Hän otti voipytystä ison kimpaleen voita ja laittoi siihen perunat kiehumaan. Kun perunat pehmenivät, lisättiin maito.

– Kyllä kai ne meistä oli hyviä. Tietysti ne täyty olla hyviä. Niitä söivät kaksostytöt, Veikko ja minä, Raakel nauraa muistolleen.

Pienimmälle hän keitti kauraryyneistä ja vedestä velliä, jonka siivilöi ennen syöttämistä.  

Olivat kuulemma nauraneet muutkin, kun pääsivät seuraavana päivänä tulemaan kotiin ja kuulivat lasten touhuista.

– Lapsihan minäkin olin, mutta kyllä he uskalsivat luottaa, että minä hoidan.

Koulumatka
hirvitti

Harmaalanrannalle johtavan tien pohjatöitä alettiin tehdä talvisodan alla, mutta sota katkaisi rakentamisen. Elämä helpottui, kun tie valmistui sodan jälkeen.

Ensimmäisen kouluvuotensa Raakel muistaa elävästi. Koulua pidettiin ennen kyläkoulun valmistumista Harmaalassa, jonne Kalliomäeltä oli viiden kilometrin kävelymatka.

– Siihen aikaan ei ollut hiihtopukuja eikä suksia. Kuljimme jalan. Nurkkalaan päästiin välillä ottamaan lumet pois kengistä.

 Raakel muutti miehensä Kaini Pasasen kanssa kirkolle, kun ikää alkoi kertyä ja kylän palvelut kuihtuivat. Linja-autokin lakkasi kulkemasta.

Joskus Harmaalanrannalla toimi useampi kauppa: Kennäällä, Rinteellä, Jokelassa ja Somerossa. Valikoimat olivat vaatimattomia, mutta tilanne koheni, kun osuuskauppa tehtiin 1934.

Asiointimatkat kylälle olivat raskaita. Korttiaikana Raakel lähti Eeva Siekkisen kanssa hakemaan kirkolta suolanostolupaa. Suolaa tarvittiin sian teurastuksen vuoksi.

– Talojen kohdilla käveltiin, mutta muuten juostiin. Oli kiire kotiin. Kirkolle tuli silloin matkaa 24 kilometriä. Ei tehnyt milloinkaan mieli lenkille. Työtä ja tekemista riitti.

Raakel myöntää, että välillä tuli mieleen ajatus, että miten hän pärjää kahden pienen lapsen kanssa, kun mies oli sodassa. Ja miten heille käy, jos Kaini kaatuu. Rukous helpotti. Sen kautta Raakel sai lupauksen, että Kaini selviää sodasta. Pariskunta ehti olla yhdessä 64 vuotta, neljä kuukautta ja yhden päivän.

– Se oli hyvää aikaa. Täytyy sanoa, että rakkautta riitti, vaikka tietenkin jokaisessa avioliitossa tulee eteen miettimisen aiheita.

Sotavuosina Raakel kävi Kärväsjärvellä repimässä lehmille ruoaksi järviruohoa ja sai vastineeksi miehen töihin heinänseivästykseen. Apu helpotti vähän, mutta silti kuormaa riitti.

– Yöllä piti leipoa ja pestä pyykit. Langatkin olivat lampaan selässä.

Kalliomäen perheeseen syntyi neljä lasta, joista kolme on vielä elossa. Paljon iloa on myös lasten- ja lastenlastenlapsista.

– Yhdelle heistä sanoin kerran, että minä olen semmoinen vanha mummun ressukka. Kaksivuotias vastasi topakasti, että kuule. Sinä et ole mikään ressukka. Sinä olet vanha mummu, mutta et ressukka.

Satavuotisjuhlia Raakel Pasanen vietti Pihtiputaan helluntaiseurakunnan salilla. 102-vuotisjuhlista hän ei tarkemmin tiedä, mutta ympärillä käyvä kuhina ja sipinä ennakoivat jotain olevan tapahtumassa, Raakel myhäilee.