Huonotuulisia ukkoja vyöryy televisiosta sohvalleni viikosta toiseen. Kaikki on päin peräpeiliä: Suomi on lyöty polvilleen, rahat on finis ja kello kanis. Ministeri suuttuu A-studiossa ja uhkaa lähteä pois. Olisi lähtenyt vaan.

Kaupan päälle rajojen yli on lapannut porukkaa ties mistä ja millä asialla. Osa livahti pyörimään omille teilleen pitkin maakuntia ennen kuin viskaalit heräsivät.

Monella heistä on toki ihan oikea hätä, jollaisesta näillä masentavilla kravattimiehillä ei ole tietoakaan. Pakolaiset pakenevat luotien vinkunaa, Kolmen ässän kopla ja ”ei käy” -poteroihinsa juuttuneet ay-pamput korkeintaan toimittajien kiusallisia kysymyksiä.

Synkeä syksykin pukkaa päälle ja säätila on yhtä ylentävä kuin päättäjien mielenmaisema. Jopa ennen niin retvakkaasti hampaitaan esitellyt Alexander Stubb on jähmettynyt tönköksi. Armoa!

Ei voi kieltää, etteikö politiikasta olisi tullut pitkästä aikaa mielenkiintoista, mutta vähitellen alkoi tuntua myös siltä, että jo riittää.

En käsitä niitä, jotka näyttivät suorastaan nauttivan siitä, että vihdoin saadaan kunnon rähinät aikaan. Yleislakolla hekumoitiin sosiaalisessa mediassa niin kuin oltaisiin sotaan lähdössä. Ihanko oikeasti maa haluttiin täysin sekaisin?

Ihan viime päivinä on alkanut vihdoin järki voittaa ja toivo on virinnyt sovinnosta, jossa säästötoimien taakka jakautuisi tasapuolisemmin eri veronmaksajaryhmille.

Alkoi jo tympäistä, kun tuottavuushyppykiistan osapuolet käyttivät energiansa nokitteluun ja toisten ohi puhumiseen.

Tuntui siltä, että asiat eivät riitele vaan miehet. Tai oikeastaan miesten taustavoimat, vanhat käytännöt ja luutuneet asetelmat. Herrojen riidat uhkasivat jakaa myös kansan kahtia.

Muistelen vanhaa juttua, jonka Juha Watt Vainio kertoi lehdessä. Kari Tapio oli tullut surkeana koputtelemaan ovelle, kun putki oli venähtänyt pitkäksi ja osoitekin oli ollut väärä päiväkausia.

Junnu Vainio kysyi kovaa kohtaloaan nyyhykyttäneeltä laulajalta, onko kukaan kuollut. Kari Tapio vastasi, että ei. Siihen Vainio tuumasi, että sitten ei ole mitään hätää, tule sisälle sieltä.

Viime sotien aikaan kaatui lähes satatuhatta suomalaista. Silloin oli hätä ja katastrofi. Samoja sanoja on käytetty nytkin holtittomasti, mutta kukaan ei kai ole kuollut.

Herrat ja duunarit löysivät toisensa talvisodan taistelujen riehuessa paukkupakkasessa vuonna 1940. Silloin solmittiin kuuluisa tammikuun kihlaus, jossa työnantajajärjestö hyväksyi ensi kertaa ammattiliitot tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi.

Nyt alkoi jo tuntua siltä, että uutta sotaako ne odottelevat, jotta todellisuuteen herättäisiin.