Alpo Kokkosen muisteltua tyouraansa Pihtiputaan kunnan työntekijänä Kotiseudun Sanomissa 30.1.2013, aloin itsekin muistella kehitystä 1980-luvulta tähän päivään.
Olen Pihtiputaan tyttöjä, pienviljelijän tytär Luomalanrannalta. Palasin Pihtiputaalle 1984 Kansaneläkelaitoksen paikallisjohtajaksi.

Tuolloin Pihtipudas oli vireä paikka. Kirkonkylässä oli kolme pankkia, posti, poliisilaitos, verotoimisto, työvoimatoimisto ja kauppoja niin, että miltei kaiken saattoi ostaa kotipitäjästä.

Sitten iski 1990-luvun lama ja samoihin aikoihin julkisten palvelujen keskittämis- ja ulkoistamisvimma. Ensin itsenäinen Säästöpankkimme liittyi Keski-Suomen Säästöpankkiin ja kohta koko säästöpankkisektori oli yhdessä ja kaatui pankkikriisissä.

Jos jotakin häpeän, niin sitä, että olin pankin luottamuselimissä fuusiota kannattamassa.
En malta olla arvostelematta pankkikriisin hoitoakaan, vaikka se valtakunnan politiikkaa onkin. Pankkikriisi hoidettiin pankkien omistajien hyväksi asiakkaiden etu unohtaen. Monelta pienyrittäjältä meni Pihtiputaallakin elämäntyö, joskus jopa sukupolvien elämämäntyö, vaikka yritys olisi periaatteessa ollutkin terve. Lainat oli kiire saada roskapankkiin ja veronmaksajien piikkiin.

Julkiset palvelutkin ovat suurelta osalta lähteneet. Vuoden vaihteessa suljettiin Kansaneläkelaitoksen toimisto. Aikaisemmin ovat lähteneet posti, verottaja, poliisi ja työvoimatoimisto.

Palvelut ovat heikentyneet, sanokoot poliitikot mitä hyvänsä. Poliisi ei tule tuntikausiin, vaikka olisi minkälainen hätä. Verovirastosta ei voi oikein mitään kysyä. Enkä oikein usko palvelujen keskittämisen mitään säästöakään tuoneen omalle hallinnon alalleen. Enempi on rikollisuus ja turvattomuus lisääntynyt poliisin poistuttua ja harmaatalous hiipii maaseutupitäjiinkin, kun verottaja ei asiakkaitaan tunne.

Mitä tulee Pihtiputaan kuntaan, on suurempiakin häpeän aiheita kuin Alpon mainitsemat urheiluseurojen avustusten lakkauttamiset, vaikkapa lapsiperheiden kotiapu ja julkinen rakentaminen, jossa ei kertakaikkiaan ole onnistuttu.

Mikä pahinta, valtiohallinnon keskittäminen on merkinnyt suorastaan hirvittävää tulonsiirtoa maaseudulta kaupunkeihin. Kuvitelkaa mikä verotulojen menetys, ei ole poliiseja, ei nimismiestä, ei Kelan työntekijoitä, ei verovirkailijoita, ei postivirkailijoita, ei työvoimavirkailijoita, jotka kaikki maksoivat veronsa kotikuntaansa.

Pohjois-Suomen uutisissa sanottiin pari päivää sitten, että Lapin läänissä ovat valtion työpaikat vähentyneet 1500 työpaikalla, mikä varmaan tuntuu verotuloissa sekä palveluissa.

Julkisten palvelujen poistumisesta huolimatta Pihtiputaalla on jotakin säilynytkin: kauppoja on ja harrastustoimintaa on. Lentopalloseura pelaa mestaruusliigassa ja hevosmiehet saivat pystyyn maan parhaan kesäradan.
Valtakunnan tasolla taas rahaa on tosiasiassa enemmän kuin koskaan, mutta niin ovat tuloerotkin suuremmat kuin koskaan.

Hyvinvoinnin mittarina bruttokansantuote on harhaanjohtava. Se ei kerro tuloeroista, ei syrjääntyneiden määrän lisääntymisestä, ei työkyvyttömyyseläkkeistä, eikä rikollisuudesta, jotka kaikki kuitenkin ovat olennaisia hyvinvointia arvioitaessa.

Karkeasti ottaen bruttokansantuote näyttää hyvältä, vaikka kaikki tulot olisivat yhdellä ja samalla. Eikä ”kestävyysvaje” ratkea vanhuuseläkeiän nostamisella, se joka niin luulee panee päänsä pensaaseen.

Irma Nykänen